”Minulla oli isoveli, jota rakastin ja jota en pystynyt pelastamaan. Siksi minun täytyy pelastaa muita”, sanoi Marion Karimi.
Vihdoin palaan tähän reissuun. Se on kulkenut mukanani kesäkuusta asti, mutta kirjoitan vasta nyt, koska artikkeli Sittenkin toivoa on nyt julkaistu Kehitysvammaisten Tukiliiton verkkotarinoissa ja Tukiviesti-lehdessä.
Harvoin tuntuu yhtä vaikealta lähteä juttukeikalta pois. Kävellä ulos portista, istua James-kuskin autoon ja ajaa takaisin kaupunkiin. Palata omaan elämääni, jossa ei ole nälkää, ei janoa, koska sellaiset kortit minulle jaettiin, sattuman oikusta. Ja tietää, että orpokodin lasten elämä jatkuu samanlaisena huomenna, ja joka päivä ja yö tästä eteenpäin.
Eikö oikeasti voisi jotenkin auttaa? Miten?
Marion Karimin perustama Hope and Faith -lastenkoti on noin tunnin ajomatkan päässä Nairobista, Jujan laitamilla. Siellä elää 48 hylättyä vammaista lasta, joilla on sittenkin vähän toivoa.
Uhaba mkubwa – kaikesta pula
Lastenkotiin päätyy monenlaisia lapsia. Osalla on kehitysvamma- tai autismikirjoa, osalla cp- tai aistivammoja tai polion tuottamia vaurioita. Moni on tullessaan vakavasti aliravittu, joskus näkyy myös jälkiä väkivallasta.
”Koskaan en sano, että enää ei mahdu”, sanoo Marion Karimi.
Hope and Faith on valtion rekisteröimä lastenkoti, johon viranomaiset ohjaavat lapsia eri puolilta Keniaa. Mitään julkista tukea lastenkoti ei kuitenkaan saa.
Suomalaissilmin yhtälö on käsittämätön.
Jokainen 48 lapsesta tarvitsee hoivaa, ruokaa, puhtaita vaatteita ja sängyn – monet lisäksi epilepsia- ja muita lääkkeitä, pyörätuoleja, vaippoja ja muita hygieniatarvikkeita.
Marionin apuna on neljä työntekijää. Tällä kokoonpanolla hoidetaan lapset ja lisäksi siivotaan, pestään pyykki käsin, kokataan ja huolehditaan takapihan vihannesmaasta, joka tuottaa merkittävän osan ruuasta.
Marion kertoo, että toivoisi pystyvänsä maksamaan työntekijöilleen kunnolla, sillä kaikki ovat perheellisiä naisia. ”Aina en pysty. Työ on jotain vapaaehtoistyön ja palkkatyön väliltä”, hän huokaa.
Kaikkea on rimaa hipoen tarpeeksi, tai sitten ei. Kun tekee tiukkaa, improvisoidaan: esimerkiksi leikataan lumpuista kestovaippoja.
Kumbukumbu ya kaka – veljen muisto ei katoa
Marion auttaa lapsia, mutta hänestä tuntuu, että lapset auttavat häntä vielä enemmän.
”Veljen muisto ei katoa, mutta näiden lasten seurassa kaipaus helpottaa, edes vähän.”
Isoveli Stephen oli syvästi autistinen, sen Marion ymmärtää nyt. Ei ”hullu” niin kuin ihmiset silloin sanoivat.
Marion kertoo, että vanhemmat lukitsivat veljen pieneen maalattiaiseen vessaan, jossa tämä vietti koko elämänsä, 14 vuotta. Kun joku muu kävi vessassa, veli sidottiin vessan ulkopuolelle puuhun ”kuin eläin”. Vuotta nuorempi Marion yritti salaa auttaa: vei veljelle ruokaa ja vietti aikaa vessassa.
Tyttö oli 13-vuotias, kun hänet lähetettiin pois, tädin luo.
”Sitten tuli tieto veljen kuolemasta.”
Miten veli kuoli, sitä ei kukaan kertonut. Marionin sinnikäs kyseleminen vain suututti vanhemmat.
Lapsuudenperhe eli maalla, perinteisessä yhteisössä. Suuressa perheessä oli yhteensä 20 lasta, kahdesta eri äidistä. ”Me olimme yhteisössämme hylkiöitä. Ihmiset uskoivat, että vammaisen lapsen syntymä on paha merkki tai rangaistus pahoista teoista. Vanhempani pelkäsivät, että me siskot emme pääse naimisiin, jos veli elää.”
Hiljalleen tieto veljen kohtalosta kulkeutui Marionin korviin. ”Ihmiset puhuvat ja lopulta puheesta suodattuu totuus. Tiedän, että Stephen tapettiin.”
Hän tietää myös, että monilla vammaisilla lapsilla on ollut perinteisissä yhteisöissä samankaltainen kohtalo. Viedään lapsi metsään ja jätetään sinne.
Kun Stephen oli poissa, siskot viettivät häitään. Marion päätti opiskella ja viettää loppuelämänsä vammaisten lasten kanssa.
Msaada kama unaweza – auta jos voit
Suomalaisessa kontekstissa unohtaa helposti sen tosiasian, että suurinta osaa maailman vammaisista ihmisistä ei kannattele julkinen palvelujärjestelmä, vaan yhteisöllisyys ja epäviralliset hoivaverkostot. Ne, jotka pystyvät auttamaan, tekevät sen.
Ilman yksityisiä lahjoittajia Hope and Faithin korttitalo kaatuisi. Muutaman uskollisen tukijan avulla lastenkoti selvisi jopa korona-ajasta, joka karkotti paikalliset tukijat. Nyt ihmiset ovat onneksi palanneet. Muutaman tunnin vierailuni aikana lastenkodissa ehti piipahtaa kaksi kylän miestä: toinen kantoi riisisäkkiä, toinen laatikollista vaippoja.
Aiemmin vesi kannettiin kilometrien päästä, mutta muutama vuosi sitten saatiin lahjoituksen avulla oma kaivo. Juomavesi täytyy edelleen ostaa, mutta jo käyttövesi on suuri helpotus ja ennen kaikkea se mahdollistaa omat viljelykset.
Jos Hope and Faith saisi kaivoonsa vedensuodattimen, se mullistaisi lastenkodin elämän. Kaivovettä voisi käyttää juomavetenä, eikä sitä tarvitsisi enää ostaa.
Lastenkoti on aiemmin saanut lahjoituksena ison pesukoneen, mutta pyykki pestään yhä käsin, koska kone ei kestä suodattamatonta kaivovettä. Vedensuodatin vapauttaisi pyykkäämiseen kuluvan ajan.
Teknisesti järkevä ja käyttökustannuksiltaan edullisin aurinkoenergialla toimiva vedenkäsittely-suodatinkoneisto maksaisi asennustöineen noin 8000 euroa.
Olen parin vuoden toimivapaalla Kehitysvammaisten Tukiliiton viestintäjohtajan työstä. Kun kesällä kävin Suomessa, piipahdin myös liiton toimistolla: palautin tietokoneen ja kahvittelin työkavereiden ja pomon kanssa. Kertoilin elämästä täällä ja juttumatkastani Hope and Faithissa. Kerroin myös vaikeudesta lähteä ja tarpeesta tehdä jotain.
Siinä se tapahtui, kahvipöydässä.
”Me voimme kerätä rahat vedensuodattimeen. Varmasti ihmiset haluavat auttaa”, totesi toiminnanjohtaja Risto Burman. Ja ajatus oli heti kaikkien mielestä päivänselvä.
Sittenkin toivoa.
Mutta siihen tarvitaan afrikkalaista otetta: se auttaa, joka pystyy. Minä pystyn, sinä pystyt. Me pystymme.
Kunpa voisin joskus palata tekemään tarinan jatko-osan ja kertoa, miten vedensuodatin on helpottanut elämää lastenkodissa.
*
Kehitysvammaisten Tukiliiton keräyssivustolla voi tehdä lahjoituksen tai perustaa oman keräyksen. Minä perustin oman. Jos pystyt, Auta Merjaa keräämään puhdasta vettä vammaisten lasten lastenkotiin Keniaan (linkki vie keräyssivustolle). Lahjoita lapsille oma pisarasi puhdasta vettä.
*
JÄLKILISÄYS: Käynnistimme keräyksen tämän blogin julkaisupäivänä, keskiviikkona 12.10. Sunnuntaiaamuna 16.10. heräsin siihen, että koko keräyssumma (8000 euroa) oli koossa. Päivitin ruudun monta kertaa ennen uskoin, että se ei ole unta.
Marion lähettää suomalaisille ystäville JÄTTIMÄISEN KIITOKSEN ❤️ ja niin lähetän minäkin! ❤️
Kerron sitten, miten ja milloin kaivon suodatinjärjestelmä asennetaan. Ja etenkin kerron, miten puhdas vesi muuttaa Hope and Faith -lastenkodin lasten elämää.
*
Lue pitempi versio Hope and Faithin tarinasta Tukiliiton sivuilta: Sittenkin toivoa
Jutussa on myös on laajempaa taustatietoa vammaisten ihmisten todellisuudesta Itä-Afrikassa ja Tansanian Arushassa väitöskirjaansa viimeistelevän Virpi Mesiäislehdon haastattelu.
*
PS. Avun toimittaa perille Water for the World, yhteiskunnallinen yritys, joka tarjoaa vesiratkaisuja haavoittuvassa asemassa eläville, veden puutteesta kärsiville ihmisille. Teknisen toteutuksen lisäksi yritys toimii linkkinä avuntarvitsijoiden ja rahoittajien välillä. Kenia kärsii parhaillaan ennätyksellisestä kuivuudesta, jonka perimmäinen syy on ilmastonmuutos.
Comments
Comments are closed.