Wanyama na watu – kohtaamisia Naivashassa

Oi sinä! Ja sinä ja sinä ja sinä. Wanyama wazuri, kaikki te komeat eläimet.

Olen puolikuun muotoisella Crescent-saarella Naivasha-järvellä, noin 90 kilometriä Nairobista luoteeseen. Kolmen päivän retkellämme olen tavannut jo virtahepoja (kiboko), seeproja (pundamilia) gnu-antilooppeja (nyumbu), pelikaaneja, kotkia, tunnistamattomia sarvipäitä, lentäjiä ja vipeltäjiä…

Ja nyt sinä.

Twiga. Ihmeellinen ylväästi kulkeva, kauniisti katsova, kauas näkevä kirahvi. Siinä sinä olet, villi ja vapaa. Annat minun olla, katsot viisaasti ohi, jatkat taas omille teillesi.

Matka Naivashaan on tuonut meidät Great Rift Valleyn avarille, tuliperäisille seuduille, Itä-Afrikan hautavajoamaksi kutsuttuun mannerlaatan halkeamaan, jossa luonto käyttäytyy arvaamattomasti.

Palatkaamme alkuun. Tämä tarina kertoo eläimistä ja ihmisistä – ja viileästä vedestä väärässä paikassa.

Maji mengi – vesi kulkee oikeaan suuntaan

Saavumme Naivashaan illan suussa, valoisia tunteja ei ole monta jäljellä. Tänään riittäköön pieni iltakävely lähimpään sanctuaryyn, eläinten rauhoitusalueelle parin kilometrin päähän hotellilta. Ehkä tapaamme jonkun, ehkä emme, mutta ainakin saamme oikaistua matkasta jäykistyneet koivet.

Hippo Campin sanctuary on jo autioitunut päivän vierailijoista, mutta Marwin tulee meitä vastaan, hakee kiväärinsä ja lähtee vielä yhdelle opaskierrokselle.

Täällä on eletty outoja aikoja. Marwin kertoo, että vielä pari vuotta sitten koko alue oli veden vallassa. Taloja jäi veden alle ja kasvit kuolivat. Vesi valloitti myös ruusufarmeja, joilta on rahdattu Suomeenkin määrättömästi ylioppilasruusuja. Ja sitten vielä korona vei vierailijat ja näiden tuomat tulot, joiden turvin rauhoitusalueesta huolehditaan.

Nyt vesi on laskenut, mutta ei entiselleen. Kasvillisuus käynnistelee itseään, mutta veden tukahduttamat, pystyyn kuolleet puut muistuttavat menneestä.

Marwin muistelee viime vuosien runsaita sadekausia, mutta yksin sade ei tätä kaikkea selitä.

Kenian länsiosien järvien tulvat alkoivat 2010-luvun alussa, ilman näkyvää syytä, ja voimistuivat läpi vuosikymmenen. Vesi nousi suurissa Viktorianjärvessä ja Turkanajärvessä ja yhtä lailla pienissä: Bogoriassa, Nakurussa ja täällä Naivashassa. Toisiaan lähellä olevat järvet yhdistyivät, niin myös Naivashan ja Oloiden järvet.

Vesi valtasi viljelymaita ja asuinympäristöjä, ja ajoi ihmisiä ahdinkoon. Tuhannet joutuivat jättämään kotinsa.

Myös tutkijat olivat vuosia ymmällään ilmiön edessä.

Ensimmäiset selitykset ammennettiin geologiasta. Itä-Afrikan hautavajoama alkoi syntyä 20 miljoonaa vuotta sitten, kun Afrikan mannerlaatta jakautui kahteen osaan. Mosambikista Libanoniin ulottuva halkeama laajenee nyt pari millimetriä vuodessa. Tutkijoiden mielestä on mahdollista, että tämän myötä syvällä maan alla tapahtuu isoja asioita. Ehkä vesimassoja on alkanut vapautua ja tunkeutua kohti pintaa?

Sittemmin geologisten selitysten rinnalle ja ohi on ajanut ilmastonmuutos, jota ihmisen toiminta – puuston hakkaamisen edesauttama metsäkato – pahentaa. Myös YK:n ympäristöohjelman laatima tutkimus (2021) korosti ilmastonmuutoksen ensisijaisuutta (linkki vie UNEPin sivustolle).

Joka tapauksessa kokonaiskuva on julma. Kuiva Itä-Kenia ja muu Afrikan sarvi kuivuvat kuivumistaan humanitaarisen katastrofin partaalla. Samaan aikaan hautavajoaman ylänköalueella vettä on liikaa.

(Lisäys tehty myöhemmin: Eläimet ovat kuolleet ja Kenian paimentolaiset pakenevat pääteiden varsille; Ylen juttu Garissan kuivuusalueelta 17.6.2022.)

Pienen iltakävelymme aikana näemme antilooppien, seeprojen ja virtahepoaavistusten lisäksi alueella elävät kirahvisisarukset, jotka suhtautuvat ihmisiin yhtä rauhallisesti kuin aluetta rajaavaan vilkkaaseen maantiehen. Puhveleitakin näemme, mutta onneksi vain kaukana. Marwin kertoo, että kivääri on aina mukana ennen kaikkea puhveleiden vuoksi.

Menkää Crescent Islandille aikaisin aamulla, hän evästää, kun teemme lähtöä. Silloin on paras hetki nähdä eläimiä.

Mutta saarelle olemme menossa vasta ylihuomenna. Ensin Mount Longonot – sammunut tulivuori, jonne kiipeävät kauneudenpalvojat ja hullut.

Mlima mwinuko – jyrkkää ja kaunista

Mount Longonotin nimi on johdettu maasai-sanasta oloonong’ot, joka tarkoittaa jyrkkiä harjanteita.

Jyrkkää on, nimi osuu.

Noin kuuden tunnin vaelluksen aikana kävelemme 15 kilometriä (tuntuu 150:ltä) ja nousemme 630 metriä (tuntuu 6300:lta). Ensimmäinen etappi on kraaterin harjanteelle kipuaminen. Ylhäällä voitonriemuun sekoittuu harha siitä, että pahin ohi, mutta voi voi. Pyöreää reunamaa kiertävä polku kohti sumun peittämää korkeinta kohtaa jyrkkenee yhä jyrkemmäksi, ja vielä lisää, ja lopussa konttaan kalkkikallioon muodostuneita ”askelmia” raapien.

Note to self: ensi kerralla hanskat mukaan.

Alastulovaiheessa päätös on helppo: eniten sattuu etureisiin. Kun vihdoin hoipertelemme takaisin lähtöpisteeseen, minä taidan olla retkikuntamme hyytelöitynein jäsen. Mutta se kai on osa tällaisen kilvoittelun lumoa. Ruumiillisten rajojen koetteleminen (ja vähän ylittäminenkin) irrottaa mielen, päästää vapaaksi. Kun on riittävän väsynyt, ei ole mistään poissa eikä mitään vailla. On vain.

Ihana päivä.

Illalla nukahdamme varhain. Siinäkin mielessä hyvä, että olemme päättäneet seurata Marwinin suositusta: varhain aamulla herätys ja lähtö Crescent-saarelle.

Twiga sita – kuusi kirahvia

Crescent-saarelle pääsee pientä maksua vastaan veneillä, jotka odottavat vierailijoita Naivasha-järven rannalla. Olemme aamun ensimmäiset. Astumme kapteeni Kennedyn paattiin ja saamme kuljetuksen lisäksi pienen esittelykierroksen.

Kennedy kertoo, että virtahevot liikkuvat pimeällä ja syövät yhdessä yössä 60–70 kiloa heinää. Päiväsaikaan ne pysyttelevät veden alla ja välttelevät paistetta, koska niiden iho on auringolle herkkä.

Vähän niin kuin minun. Eiliselle vuorivaellukselle lähtiessä rasvasin huolellisesti paljaan ihon vyötäröstä ylöspäin. Ihan ääneen sanoin, että jalkoja ei tarvitse, koska ne ovat ehkä muovia: eivät rusketu, eivätkä pala, koskaan.

Nyt vähän sattuu.

Saarikierroksella pidän kiltisti pitkät housut jalassa. Saamme vaellella vapaasti, koska tänään paikalla ei kuulemma ole puhveleita. Reitillemme osuu seeproja, antilooppeja ja kaikenlaista lentävää. Jälleen kiroan kehnoa lintutuntemustani. Naivasha-järvellä asuu iso flamingopopulaatio, mutta heihin emme törmää – sen olisin huomannut.

Retken päätepiste lähestyy, huoli nousee. Missä ovat twigat?

Vastaan kävelee opas Daniel, joka tietää. Tuolla, tuon mutkan takana chillailevat kaikki kuusi saarella asuvaa kirahvia: pomouros Kamao ja viisi muuta. Tuo tuolla on naaras kahdeksannella kuulla raskaana, vielä seitsemän jäljellä ja sitten poikanen syntyy. Kyllä, voit kävellä vähän lähemmäs, mutta kävele hitaasti ja varovasti. Kirahvit pelkäävät mustia vaatteita.

Minä kävelen. Ja niin, sitä tunnetta en nyt edes yritä selittää.

Safari eli retki

Olen ollut kerran, 12 vuotta sitten, ”oikealla safarilla”. Kuljimme Richard-oppaan maastoauton kyydissä Tansanian Manyarassa, Serengetillä ja Ngorongorossa. Näimme big fiven – leijonan, elefantin, sarvikuonon, leopardin ja puhvelin, ja paljon muuta, ja valvoimme aamuyössä kuunnellen äänekkään leijonaseurueen bileitä teltan ulkopuolella.

Se oli ihmeellistä. Se oli myös investointi, jota suunniteltiin kauan ja johon tyhjennettiin nöyrästi säästöpossua.

Retki Naivashaan oli päähänpisto, jonka toteutukseen meni joitain kymppejä tuonne ja joitain tuonne. Toisin kuin safarilla kaiken keskellä sai kulkea ylellisesti omin jaloin.

Yhtä ihmeellistä!

Paluumatkalla muistan ajatukseni siitä, että maaseudun rauhassa voisin itsekin ehkä ensimmäisen kerran kokeilla vasemmanpuoleista ajamista. Kyllä naurattaa. Maantien päättömien ohitusten ja lennossa muuttuvien kaistajakojen keskellä muisto Nairobin liikenteestä tuntuu oudon tyynnyttävältä.

Maaseuturetki on ollut paitsi kauneuskylpy, myös muistutus Nairobin erityisyydestä. Vai tuttuudesta?

Pienen poissaolon jälkeen tuntuu kuin palaisi kotiin.

*

KUVAT: minä itse, Pasi Toivonen ja (meidän kahden yhteiskuva) Hanna Laitinen.