”I had a farm in Africa, at the foot of the Ngong Hills.”
Karen Blixen katseli usein Ngongin kukkuloiden jylhää horisonttia kotitilaltaan. Samaa, jota minä nyt katselen, kun vietän lauantai-iltapäivää hänen entisessä kodissaan, nykyisessä museossa.
Kohtuutonta. Jos Karenin elämä pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, siinä se on.
Hän oli oman aikansa bitch tai parhaansa yrittänyt urhea ihminen, tulkinnasta riippuen.
Pakko kysyä, että mikäs minä sitten olen.
Ndoa mbaya – kehnon avioliiton lahjat
Karen (s. 1885) kasvoi Kööpenhaminan lähellä Rungstedlundin tilalla varakkaan äidin tyttärenä ja isän varhaisen itsemurhan varjossa. Isona hän rakastui serkkupuoleensa ja vastarakkauden puutteessa päätti naida tämän veljen Bror von Blixen-Finecken. 29-vuotiaana hän muutti Tanskasta Brittiläiseen Itä-Afrikkaan perustaakseen avioliiton ja maitotilan paroninsa kanssa. Perillä kävi ilmi, että Bror halusikin tuottaa kahvia.
Kehnohko kahdeksan vuoden avioliitto jätti Karenille parantumattoman kupan ja sen myötä lapsettomuuden sekä kovaonnisen kahvitilan, jota heinäsirkat ja kuivuus piinasivat ja jonka paahtimo tuhoutui maasaiden ruohonkulotuksesta levinneessä tulipalossa.
Bror tunnettiin leijonanmetsästäjänä. Karenin todellinen rakkaus oli englantilainen elefantinmetsästäjä Denis Finch Hatton, joka kuoli lentokoneonnettomuudessa vuonna 1930. Vuotta myöhemmin Karen palasi Tanskaan kaiken menettäneenä. Ei rakkautta, ei toivoa lapsista, ei rahaa. Hän asettui asumaan äitinsä kanssa suvun kotitilalle ja alkoi kirjoittaa salanimellä ”Isak Dinesen”. Parhaiten tunnetaan teos Eurooppalaisena Afrikassa (1937) ja etenkin sen pohjalta tehty elokuva Out of Africa (1985).
Fiktiossa suuri rakkaus päättyy elefantinmetsästäjän kuolemaan. Oikeasti Denis oli löytänyt jo uuden.
Kohtuutonta!
Wezi peponi – varkaita paratiisissa
Kahvitilan päärakennus oli aikoinaan yksi koko kaupungin hienoimmista. Nykyään Karenin mukaan nimetty vehreä kaupunginosa on täynnä paljon suurempia taloja tarkasti vartioitujen aitojen takana. Köyhälistö eksyy tänne vain palvelutehtävissä.
Tanska osti Karenin talon itselleen 1950-luvulla ja antoi sen Kenialle itsenäistymislahjaksi vuonna 1963. Museo perustettiin elokuvan herättämän kiinnostuksen aallonharjalla 1986. Nyt makuuhuoneen kaapissa ovat saappaat, joita Meryl Streep käytti elokuvassa. Karenin omat saappaat löytyvät ehkä Tanskan Karen Blixen -museosta.
Paronittaren perintöä voi purkaa monella tavalla.
Museo-opas Michael ja monet muut muistelevat Karenia sinnikkäänä tekijänaisena, joka tarttui työhön kuin työhön. Hän kohteli kikuju- ja somalityöntekijöitään reilusti ja maksoi palkkaa peräti kaksi shillinkiä kuukaudessa, paljon enemmän kuin oli tapana. Hän perusti koulun 200 perheen lapsille ja vielä Tanskaan muutettuaan tuki entisiä työntekijöitään taloudellisesti.
Toisaalta koko tarina on kolonialistisen epäreiluuden maamerkki.
Tänne ne tulivat ja ottivat kaiken omakseen. Ampuivat elefantit ja leijonat, varastivat maat ja luonnonvarat. Jopa epäonnisimmalla kuppatautisella naisihmisellä oli valta kohdella paikallisia ihmisiä hyvin tai huonosti. Valta antaa nimensä kaupunginosalle, jossa maasait ja muut elivät kauan ennen häntä.
Karen eli kahvitilallaan kuin aatelinen, sukunsa rahoilla. Söi ateriansa kuninkaallisen posliinitehtaan astiastosta ja joi samppanjansa kristallilaseista. Afrikan vuosien aikana hän kävi hoitojaksoilla Euroopassa ja samalla osteli Pariisista hepeneitä ja helyjä.
Amerikkalaisessa #blacklivesmatter-keskustelussa ”karen” on yksi kutsumanimi valkoiselle rasisti-bitchille.
Kohtuutonta?
Haijaisha – se ei ole ohi
Kun Kenia itsenäistyi, monet siirtomaa-ajan brittitaustaiset suvut jäivät maahan. Hassua kyllä, en ole tietääkseni törmännyt heikäläisiin, vaikka olen tutustunut työn ja erilaisten sattumusten myötä aika monenlaisiin ihmisiin.
Juttuja olen kuullut. Useimmat ovat kuulemma aivan tavallisia kelpo ihmisiä. Ja sitten on niitä, jotka eivät ole koskaan luopuneet siirtomaahengestä. He elävät kartanoissaan omissa oloissaan ja seurustelevat mieluiten keskenään. Palvelusväellä on entisaikain univormut ja entisaikain kuri, ja palvelusväkeä riittää.
Kolonialistiset valtarakenteet ovat kenialaisessa infrastruktuurissa yhä yhtä vakaasti paikoillaan kuin Ngongin horisontti. Itsenäistymisestä tulee tänä vuonna 60 vuotta, mutta maanomistusta ja valtarakenteita vääristää brittivallan aloittama varastamisen perinne. Osa sen jatkamisesta on vain siirtynyt paikallisen eliitin ja uusien tulokkaiden työksi. (The Elephant -lehden artikkeli on yksi kokonaiskuvaa avaava lukuvinkki: White Settlers, Black Colonialists and the Landless Majority.)
Melkein kaikki kolonialismin jäljet ovat vielä paljon vaikeammin tunnistettavia. Kaikkein vaikeinta on päästä kiinni kolonialismin jälkiin ihmisten mielissä. Sellaisiin, jotka jatkavat elämäänsä asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä siirtomaa-ajan kanssa.
Utajiri – rikkauden läsnäolo
Nairobi on suuri kansainvälisen bisneksen liikenneympyrä ja yksi YK:n maailmanpääkaupunki. Gigirin kaupunginosaa kutsutaan kansankielellä YK-alueeksi ja siellä sijaitseva United Nations Avenue vie tuhansien ihmisten työpaikkaan. Lisäksi YK:n läsnäolo tuo kaupunkiin paljon muutakin pöhinää, eli mzunguja järjestöineen ja kehityshankkeineen.
Ja taas olemme tulkintojen äärellä.
Yhden – erittäin perustellun – tulkinnan mukaan Yhdistyneet Kansakunnat on maailman paremmaksi tekemisen kantava rakenne: kestävän kehityksen, ihmisoikeuksien, tasa-arvon, köyhyyden torjunnan ja kansainvälisiin sopimuksiin perustuvan maailmanrauhan keskeinen työkalu. Lisäksi järjestön läsnäolo buustaa Nairobin taloutta merkittävästi.
Toisen – täällä aika yleisen – tulkinnan mukaan YK voisi lähteä hiiteen. Sen työntekijöiden verottomat palkat ovat kenialaisittain poskettomat. YK-väki tankkaa verotonta bensaa omilta huoltoasemiltaan samaan aikaan, kun paikalliset tuskailevat ”Euroopan sodan” nostamaa polttoaineen hintaa. Lisäksi rikkaiden ulkomaalaisten läsnäolo nostaa muun muassa asumisen ja lasten koulujen hintatasoa paikallisten ulottumattomiin.
Kohtuutonta.
Hatia – syyllisyys ja muita tunteita
Yksi tuttu nairobilainen sanoi, että minun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä kolonialismista, koska olen suomalainen ja sen myötä suhteellisen viaton.
Toisen mielestä kaikki valkoiset ovat yhtä syyllisiä. Hän sanoi sen virnistäen, mutta aika tosissaan.
Asetelma on juurtunut tänne kauan ennen minua, eikä sitä voi pestä tai selittää pois. Haalistunut ihonväri edustaa täällä eurooppalaisuutta ja hyväosaisuutta.
Syyllisyys ei edes kuvaa dilemmaa tyhjentävästi. On pari vielä vaikeampaa tunnetta.
Raivosuru, jota tunnen vaihtelevan väkevästi kohdatessani ihmisiä, joille maailma ei tunnu antavan mitään selviytymisen edellytyksiä. Kohtuutonta!
Voimattomuus. Mungu akipenda ja kiitos monien, monien ihmisten pystyin järjestämään puhdasta vettä yhteen vammaisten lasten orpokotiin, mutta heti kulman takana odottaa tuhat yhtä perusteltua tarvetta. Enimmäkseen en pysty mitenkään vastaamaan ihmisten odotuksiin.
Aaltoina tuntuva väsymys siihen, että olen ihmisten silmissä rahakasa.
En puhu nyt kerjäämisestä ja kaupustelusta, enkä ihmisistä, jotka pyytävät jotain ennen kuin esittelevät itsensä. Puhun paljon monimutkaisemmasta ihmissuhteita kehystävästä kuviosta. Olen löytänyt täällä tuttavia ja ystäviä yli luokkarajojen. Tutustumisissa on läsnä aitoa pitämistä, kiinnostusta yli erilaisuuden, lämpöä ja huumoria. Ja sitten se tulee, useimmiten jollain viiveellä: suora tai verhottu pyyntö, iso tai pieni. Ei tietenkään aina, mutta tosi usein. Voisitko auttaa? Voisitko maksaa, voisitko tukea?
Eikä siinä edes ole mitään kohtuutonta.
Karen viipyi Afrikassa 17 vuotta. Kysyiköhän hän koskaan itseltään, että millä helkutin oikeudella hän täällä mellasti? Minä olen nyt ollut kymmenen kuukautta ja minä kysyn.
Kuinka kohtuutonta minun täällä olemiseni on?
*
PS. Jälleen pääkuva ja osa muista kuvista: Pasi Toivonen. Jälleen kiitämme yhteistyöstä.
Comments
Comments are closed.