Fyysinen kipu on kuin rokotteen tehoste, joka vie vaikuttavan aineen perille.
Kun viime lauantaiaamuna liukastuin sateen kastelemalla parvekkeella ja iskin kaksi varvastani siniseksi, suru pääsi taas läpi.
Ennen varvasturmaa olin jo päättänyt käydä pitkästä aikaa tervehtimässä Karuran metsää, enkä saanut enää päätöstä pyörrettyä. Niinpä onnuin metsässä kaksi tuntia, askel askeleelta surkeampana.
Mikä on tämä sitkeä haikeuden laahus?
Yritän selittää, tai edes ymmärtää.
Kichwa changu – tämä taipuisa pää
Paluusta Nairobiin on nyt runsas viikko. Yllättävän Suomi-reissumme syy oli murheellinen, Pasin isän saatteleminen hautaan, mutta samaan aikaan matka oli täynnä lohtua. Hautajaiset tuovat ihmiset yhteen, ja kuoleman läheisyydessä meillä on taipumus muistaa erityisen intensiivisesti, miten arvokas elämä on. Elämä ja yhteiset hetket.
All we have is present, that’s why they call it a present, kuten edellisessä tarinassani siteerasin yhtä Nairobin tuhansista taksikuskeista.
Oli ihana nähdä ihmisiä. Molemmat lapset, äiti, sisko, lankomies, perhe XL-rönsyineen, ystävät, lempinaapurit, meidän kotonamme asuvat lempivuokralaiset, satunnaiset vastaantulijat. Ja kaikki omat paikat: Kaupin metsä, Näsijärvi, Kalevan uimahalli, Telakka, Tammelantori…
Asuin nuorena Noitalinna-naisyhteisössä Pikilinnassa, Tampereen Tammelantorin reunalla. Kun loppukesällä 1993 muutin noitien luota miehelään Annikinkadun puutalokortteliin, Onni muutti mukana vatsassani. Nyt sama poika antoi meille majapaikan kodissaan – saman Pikilinnan samassa neljännessä kerroksessa, vain pari ikkunaa ex-Noitalinnasta pohjoiseen.
Syytän ikkunasta avautuvaa maisemaa joka-aamuisesta syvähämmästyksestä unen ja valveen rajalla.
Missä minä olen? Kuka, missä maassa, millä vuosikymmenellä? Olenko jotenkin joutunut ajan harhasilmukkaan, jossa kaikki täytyy aloittaa alusta?
Huh ja huhhuh. Elämälle kiitos, mutta oikeasti kerta riittää.
Silti. Sumeita siirtymähetkiä lukuun ottamatta ihmisen pää on yllättävän taipuisa.
Nairobista käsin Suomi tuntuu epätodellisen kaukaiselta, mutta kun lentokoneen laskeutumisesta Helsinki-Vantaalle oli kulunut vartti, kaikki oli umpituttua, omaa ja ymmärrettävää.
Tampereelta käsin Nairobi tuntuu vieraalta ja vähän fiktiiviseltä, mutta kun viime viikolla astuin Jomo Kenyattan lentokentän ulkoilmaan ja hengitin kerran sisään nenän kautta, tunsin sen. Väkevä, sateen rehevöittämä kodin tuoksu.
Giza mpendwa – rakas pimeys
Ihanaa, kun saatte palata sinne lämpöön täältä marraskuun pimeydestä. Tämän kuulin Suomessa useammin kuin kerran.
Kyllä niinkin, mutta vielä hallitsevampi tunne on, että olipa ihanaa piipahtaa paikassa, jossa voi vapaasti ja pelkoa ajattelematta kävellä kaduilla marraskuun pimeydessä.
Halusin aikanaan kirjoittaa pimeiden tuntien ”ulkonaliikkumiskiellosta” suht’ tuoreeltaan Nairobiin muuton jälkeen – ennen kuin tottuisin siihen.
Turhaan kiirehdin, siihen ei totu.
Tiedän. Missä tahansa voi tapahtua yllättäviä asioita. Mutta suomalaista elämää kannatteleva perusturvallisuus on kaukaa katsottuna valtava, ihmeellinen etuoikeus. Sen ihmeellisyyttä syventää vielä tärkeämpi ihme: suhteellisen tasa-arvoinen, kaikista huolta pitävä yhteiskunta, jossa lapset käyvät ilmaiseksi koulua ja kaikki ihmiset pääsevät tiukan paikan tullen lääkäriin.
Tiedän. Epäkohtia ja köyhyyttä on Suomessakin. Mutta täällä ei voi elää korjaamatta mittakaavaa. Kyse ei ole aste-eroista, vaan tyystin eri asteikosta.
Missään en ole nähnyt yhtä köyhiä köyhiä ja yhtä rikkaita rikkaita kuin täällä. Keskiluokka kasvaa jatkuvasti, mutta edelleen ääripäiden välissä on valtava, äkkijyrkkä kuilu, jossa peloilla on pidot.
Mitä kovempi nälkä, sitä enemmän ryöstöjä, tiivisti nairobilainen ystäväni, kun hänen toiseltakin kaveriltaan oli lyhyen ajan sisällä ryöstetty kännykkä.
Ja nälän koveneminen tuntuu. ”Euroopan sota” on lennättänyt lannoitteiden ja polttoaineen hinnat taivaisiin, ja niiden myötä aivan kaiken. Ruokakriisiä syventää kaikkien aikojen pahin kuivuus.
Mbali sana – liian kaukana?
Sekä Suomessa että Keniassa olen kaukana.
Suomessa olen kaukana omasta tämänhetkisestä arjestani ja Keniassa kaukana omista ihmisistäni, ainakin useimmista.
Suhteessa lapsiin kaukana olemisen tunnetta voi lääkitä sillä, että he ovat itsekin niin jatkuvassa lennossa, että tilanne ei välttämättä oleellisesti muuttuisi, vaikka kököttäisin Tampereella. Sitä paitsi juuri he opettivat minulle jo kauan sitten, että vaikka ihminen on fyysisesti kaukana, hän voi silti olla lähellä.
Oma äitini, 83, kirmailee jumpassa ja lavistunneilla, huoltaa peruskuntoaan rollikkahallin portaissa ja on lisäksi kaikesta kärryillä, sujuvasti on-line ja monin tavoin minua skarpimpi.
Silti välillä kouraisee.
Akuutisti eniten kouraisee ajatus anopista, joka on juuri menettänyt aviomiehensä ja parhaan ystävänsä yli 60 yhteisen vuoden jälkeen. Hänen kanssaan jo arjen perusrakenteista on niin paljon avoimia kysymyksiä, että se herättää voimattomuuden tunteita ihan etäisyydestä riippumatta. Mutta 7000 kilometrin välimatka ei auta.
Paluumme jälkeen on satanut melkein joka päivä, paljon tai vähän. Pieni sadekausi tuli Nairobiin myöhässä, mutta tuli sentään.
Säätiedot kertovat, että siellä, missä kuivuuteen kuollaan, ei edelleenkään sada.
Afrikkalaiset ovat vähiten syypäitä ilmastonmuutokseen, mutta kärsivät siitä kaikkein eniten. Kotonani asuva kirjeenvaihtaja kävi ennen Suomi-reissuamme Somalian Baidoassa, jossa elää satoja tuhansia ilmastopakolaisia keskellä al-Shabaabin hallitsemaa katastrofialuetta. Juttu on lohduton: Täällä ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset tapahtuvat jo nyt – Mana, 7, kuoli äitinsä viereen pakolaisleirin majassa. (Linkki vie Ylen juttuun.)
Tästä olen oikeasti epävarma ja syvästi huolissani. Ymmärretäänkö Euroopassa – oman sodan ja omien sähkölaskujen keskellä, miten valtava humanitäärinen katastrofi on jo nyt käynnissä Afrikan sarvessa? Ja pahempaa on luvassa, se on varmaa.
Mengi ya kujifunza – paljon opittavaa
Mitä kovempi nälkä, sitä kovempi yhteiskunta.
Viime aikoina olen saanut erilaisten juttukeikkojen kautta tutustua vähän lisää täkäläiseen työelämään ja ihmisiin sen keskellä.
Puheissa toistuu uupumaton yritteliäisyys, kapitalistinen selviytymiseetos. Ihmiset kilvoittelevat ja kehittävät itseään selvitäkseen kovassa taistelussa työstä ja leivästä.
Ilmastonmuutoksesta maksetaan Afrikassa kaikkein suurin lasku, mutta täällä ei kuule puhetta kulutuskritiikistä, ilmastoahdistuksesta puhumattakaan. Talouskasvusta puhutaan tosi paljon.
Kukaan ei edes oleta saavansa tukea yhteiskunnalta. Poliitikkoja toki arvostellaan, mutta pohjoismainen palvelujärjestelmäkritiikki – turvaverkon puutteiden osoittelu – on ilmiö, jota on vaikea täällä edes selittää. (En ehkä enää edes yritä, se vain hämmentää ihmisiä.)
Ihmiset odottavat saavansa apua toisiltaan.
Tiedätkö, mikä on black tax, kysyi nuori ystäväni – sukunsa ja naapurustonsa ensimmäinen yliopistokoulutettu, joka pääsi pois slummista ja löysi hyvän työpaikan.
Se tarkoittaa sitä, että kun joku onnistuu, hänen kuuluu pitää huolta muista. Äidistä, sisaruksista, näiden lapsista, kaikista.
Sama ”musta vero” saa monet Eurooppaan päätyneet afrikkalaiset lähettämään kotiin leijonanosan tienesteistään, usein aika olemattomistakin.
Lyhyesti, kwa kifupi: meillä on hyvinvointivaltio ja varaa kritisoida sitä. Teillä on yhteisö ja – kaiken keskellä – varaa pitää huolta toisistanne.
Epäilen, että meillä molemmilla olisi toisiltamme opittavaa.
*
PS1. Aika moni teistä osallistui lokakuussa Kehitysvammaisten Tukiliiton (linkki vie Tukiliiton sivuille) kanssa järjestettyyn keräykseen, jossa saimme muutamassa päivässä kokoon 8000 euron tavoitesumman – puhdasta vettä hylättyjen vammaisten lasten lastenkotiin. Täällä koko tarina: Watoto maalum – lapset, joiden luokse täytyy palata.
Kerran vielä jättimäinen KIITOS. ❤️
Apu on mennyt jo perille, Water for the World (linkki vie sivustoon) on asentanut vedensuodatinkoneiston Hope and Faith -kodin kaivoon. Marion kuljetti minua keskiviikkona Whatsapp-kuvapuhelussa ympäri lastenkotia. Näin Reginan, joka on kasvanut ja oppinut kääntymään, ja monia muita tuttuja lapsia. Ja näin uuden, hienon suodatinkoneiston! Ihan pian teen uuden reissun Jujaan ja kerron sitten, mitä lapsille kuuluu ja mitä puhdas vesi heille merkitsee.
*
PS2. Tähän ei todellakaan kuvaa, mutta sananen varpaista vielä. Luultavasti onnettomuuteni tapahtui myötätunnosta kotonani asuvaa varvaspotilasta kohtaan. Tai huomionkipeydestä: en ehkä vain kestänyt katsoa osattomana vierestä toisen varvasdraamaa. Pasin molemmat kroonisesti moniongelmaiset isovarpaankynnet leikattiin Suomessa ja jälkitulehdus on ollut oudon sitkeä. Omat varpaani alkavat jo toipua, ehkä hiljakseen hänenkin. Elämä jatkuu, jopa varpaiden.
