”En lupaa, että me tarjoilemme Nairobin parasta ruokaa, mutta parasta energiaa varmasti”, sanoo Pallet Cafen perustanut Feisal Hussein.
Vahvistan. Ja sitä paitsi ruoka on herkullista.
Vehreästä Lavingtonista, aivan ostoskeskuksen vierestä löytyy suojaisa puutarha, jossa syödään, levähdetään, kokoustetaan ja tehdään läppärityötä – ja samalla voi puolivahingossa oppia muutaman ilmaisun Kenian viittomakieltä. Vuonna 2019 perustettu kahvilaravintola on myös yhteisötila, taidestudio ja joogasali, jonka 40 työntekijästä yli 30 on kuulovammaisia tai kuuroja.
Ensimmäisellä kerralla tajuaa hämmästyvänsä. Lämpimästi vastaanotettu satunnainen ohikulkija huomaa tilanneensa listalta merellisiä zuudeleita (zuccininuudeleita) ja kuplavettä. Ruuan ja kahvin jälkeen hoidetaan mpesa-lasku tuttuun tapaan puhelinsovelluksella. Keskustelu viittomakielisen tarjoilijan kanssa on niin helppoa, etten edes huomaa, mitä kieltä puhumme. Lopuksi näytämme molemmat peukaloa: me ymmärsimme toisiamme.
Onko kommunikaatio näin helppoa?
Toisella kerralla saan kuulla koko Pallet Cafen tarinan. Ymmärrän myös, että tavallaan hämmästys on yksi tavoitteista. Feisal Hussein ei ainoastaan halua työllistää kuuroja ja kuulovammaisia ihmisiä, vaan myös auttaa kuulevia ymmärtämään, miten helppoa on tulla puolitiehen vastaan.
”Kun molemmat osapuolet haluavat ja yrittävät, kommunikaatio yleensä onnistuu.”
Entinen nobody
Viittomakielinen nimeni on ”Silmälasit”, kertoo Sharon Cherono ja näyttää käsillä mallia. Haastattelussa auttaa ravintolan työnjohtaja ja äitihahmo Susan Watkin.
He muistelevat yhdessä Sharonin alkuvaikeuksia. Kuuron isän ja kuulevan äidin tyttärenä kasvanut Sharon kuuli Pallet Cafesta erityiskoulun kummi-tukihenkilön kautta ja muutti työn perässä pääkaupunkiin Lounais-Kenian Bometista. Työtehtävissä oli opettelemista, mutta vielä vaikeammalta tuntui Nairobin ihmiskirjo, etenkin kaikki valkoiset ihmiset, joita olisi pitänyt uskaltaa lähestyä.
”Monien on alussa vaikea kohdata ihmisiä, kun on kasvanut uskomaan, että itse on nobody. Isoin juttu on se, että täällä jokaisesta tulee somebody”, kiteyttää Susan.
Aiemmin Sharon pesi ihmisten vaatteita ja sai vastineeksi armoshillinkejä. Nyt hän saa kunnollisen kuukausipalkan, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan. Toimeentulo on jättimäinen asia, mutta vielä mullistavampi on työn antama dignity, ihmisarvo. Ammatti antaa itsetuntoa, itseluottamusta ja yhteisön, johon kuulua.
Sharon on löytänyt työkavereiden joukosta myös mielitiettynsä.
”Jonain päivänä haluan mennä naimisiin ja saada lapsia”, Sharon sanoo nauraen. Myös Susania naurattaa: vasta haastattelun myötä Sharonille selvisi, että Susan on jo pitempään tiennyt nuoren parin heilastelusta.
”Nyt olen ihminen”
Feisal Husseinille ja Susan Watkinille yksi rekrytoinnin reunaehto on ollut se, että he valitsevat vain ihmisiä, joiden he todella uskovat selviytyvän työstä. Edward Kamande oli tullessaan rajatapaus. Pystyykö noin ujo ihminen kantamaan tarjotinta?
Kun mies kuuli tulleensa valituksi, hän pyörtyi. Siis ihan kirjaimellisesti menetti tajuntansa.
Nyt Edward, viittomanimeltään ”Poskiparta”, on enemmän kuin tarjoilija. Hän on hengennostattaja, jolle Feisal Hussein on antanut omia lisävastuita myös työn ja tavaratoimitusten koordinoinnissa.
Edward puhuu viittomakielen lisäksi hieman sanoilla, mutta niin hiljaa, että sanoja on vaikea erottaa. Hän menetti kuulonsa vasta teinipoikana, traumatisoiduttuaan vuoden 2007 vaalien jälkeisissä väkivaltaisuuksissa. Hänen ei ole helppo muistella tapahtunutta ja kaikkea, mitä kuulon menettämisestä seurasi. Vuodet hylkiönä, jota kukaan ei halunnut ymmärtää. Hän yritti löytää työtä rakennuksilta ja monenlaisilta työmailta, mutta aina hänet ajettiin pois.
”Mutta en koskaan antanut periksi”, Edward painottaa.
Kun kysyn, mitä työ Pallet Cafessa Edwardille merkitsee, sanat ja kädet ovat loppua kesken.
”Elämä ja kuolema. Tulevaisuus. Kaikki. Nyt olen ihminen.”
Työyhteisöstä Edward löysi myös rakkaan vaimonsa Jacquelinen, joka hoitaa nyt kotona yksivuotiasta Godwinia – poikaa, jonka kuulossa ei muuten ole mitään vikaa.
Pallet Cafessa kaikki oppivat toisiltaan. Aloittaessaan työnjohtajana Susan Watkin ei osannut sanaakaan viittomakieltä. Apukirjoitusten ja jääräpäisen tahdon avulla päästiin alkuun.
”He ovat opettaneet minua”, Susan sanoo ja viittaa Sharoniin, Edwardiin ja muihin työntekijöihin.
”Ihan ok”, kuittaa Edward virnistäen, kun kysyn Susanin viittomakielen taitoa nyt. Hän itse kertoo opetelleensa myös amerikkalaista ja brittiläistä viittomakieltä, jotta pystyy tarpeen tullen palvelemaan kaukaa tulleita.
Yrittäkää edes
”Tässä on kyse ihmisyydestä. Ihmisarvoa ei voi antaa, eikä ottaa pois. Se kuuluu kaikille”, toteaa Pallet Cafen perustaja ja idean isä Feisal Hussein.
Hänen ammatillinen taustansa on YK:ssä ja avustusjärjestöissä. Muutokseen sysäsi halu tehdä jotain järjestötyötä konkreettisempaa – ja yksi tietty kohtaus Nairobin keskustan ihmisvilinässä.
”Näin, miten ohikulkija kysyi toiselta tietä jonnekin. Vastaaja – kuuro ihminen – selvästi tunsi seudun ja alkoi vastata. Kun kysyjä tajusi, että henkilö on kuuro, hän vain lähti. Jätti sanaakaan sanomatta ihmisen, joka oli yrittänyt auttaa häntä.”
Suuttumus muuttui haluksi vaikuttaa.
”Ihmisten täytyy edes yrittää kommunikoida. Täällä he voivat oppia.”
Pallet Cafen ensimmäiset työntekijät löytyivät viittomakielen tulkkien ja erityiskoulujen kautta. Sittemmin on perustettu Lavingtonin paikan lisäksi kaksi uutta toimipistettä Nairobin Gigiriin ja Dianin rannikkokaupunkiin. Koronarajoitusten aikaan työntekijöitä jouduttiin lomauttamaan, mutta nyt kaikki ovat saaneet palata takaisin.
Kenian kuurojen yhteisössä sana leviää: halukkaita työntekijöitä olisi moninkertaisesti enemmän kuin Pallet Cafe pystyy ottamaan. Koska mittakaavan kasvattamisella on rajansa, Feisalin yksi tavoite on innostaa muita palkkaamaan vammaisia ihmisiä.
Pallet Cafen nettisivuilla korostetaan kahvilaravintolan ekologisuutta. Tätä ihmettelen Feisal Husseinille. Miten Nairobissa voi olla ekologinen, kun kaikki roskat isketään brutaalisti samaan saaviin, eikä mitään kierrätetä?
”Ei recycling, vaan upcycling. Kaikki kalusteet, koristeet ja käyttöesineet on ammennettu vanhoista materiaaleista”, hän vastaa.
Kahvilan vieressä on kasvimaa, josta haetaan osa ruuasta. Ison tontin nurkassa on traileri, jossa Feisal toisinaan asustelee. Kahvilatoiminnan lisäksi hänellä on muitakin liiketoimia, jotka kuljettavat ympäriinsä. Tänne hän palaa tankkaamaan parantavaa energiaa.
”Rakastan tämän paikan viboja ja näitä tyyppejä.”
Todellisuudesta toiseen
Ennen haastatteluja ehdimme odotella lauantain lounasruuhkan hälvenemistä nautiskelemalla brunssit. Uppomunia ja leipää herkkuhöystein. Nairobi on myös vastapuristettujen hedelmämehujen paratiisi. Kun aloimme valokuvata kauniita annoksia, Edward ehätti paikalle ja kaappasi kameran. Näin me katsoimme häntä:
Pallet Caféssa viileiden vesien kieliopintoihin tuli siis toisenlainen mutka. Kiitos. Ole hyvä. Oli mukava tavata. Tällä kertaa ei swahiliksi, vaan viittomakielellä.
Olen Nairobissa toimivapaalla työstäni Kehitysvammaisten Tukiliitossa. On häkellyttävää, miten monet asiat Pallet Cafessa tuntuvat tutuilta, vaikka konteksti on eri. Jokainen ihminen haluaa olla tarpeellinen ja kuulua joukkoon. Jokainen haluaa ansaita itse oman toimeentulonsa ja jokaisella pitäisi olla oikeus edes yrittää. Ja kun siihen saa mahdollisuuden, koko olemassaolon väri vaihtuu.
Mutta niin, konteksti tosiaan on eri.
Kun palaamme Lavingtonista kotiin, taksi juuttuu hetkeksi suureen risteykseen. Vammaiset ihmiset navigoivat autojen keskellä pyörätuoleilla tai kuka mitenkin, jotkut ryömien. Koputtelevat ikkunoihin ja pyytävät almuja.
KUVAT (viimeistä lukuunottomatta) otti Pasi Toivonen.
