Ei autoja, ei mitään turhaan. Vain aaseja, kissoja, kameleita, kanoja ja meitä muita eläimiä.
Kesämökki ilman työleiriä, afrikkalais-arabialaisella twistillä.
Lähes liian kuuma, mutta ei kuitenkaan, kun mereltä puhaltava lempeä tuuli vilvoittaa paahteesta pahimman terän.
Rauha, lepo.
Kun tällaiselle ololle yrittää löytää sanoja, mieleen tulee vain ylisuuria sanoja ja kliseitä. Anteeksi. Mutta kun joskus ne vain ovat totta.
Olin ehtinyt jo jonkin aikaa haaveilla matkasta Kenian koillisrannikolla sijaitsevalle Lamun saarelle, josta ihmiset kertovat taikapölyisiä tarinoitaan. Lopullisen kimmokkeen antoi akuutti pakkoloman tarve. Viikkojen yliraatamisen, Nigerian ja vielä rajun vatsataudin riepottelema kirjeenvaihtaja oli saatava töpselistä irti. (Sitä sanotaan kai hiihtolomaksi?) Eikä se itsellenikään hullumpi juttu ollut.
En ole profiloitunut matkailubloggaajana, mutta tilanne vaatii kevyttä hairahdusta.
Wakati unasimama – aika pysähtyy
Herään ja katson kelloa: vähän vaille kuusi. Rukouskutsu tuntuu tulevan aivan naapurista. Olen Lamun saarella pienessä Shelan kylässä, jossa moskeijoita taitaa riittää jokaisen naapuriksi. Kun kutsulaulu vaikenee, aloittaa kukko. Yhtä pontevasti, vakuuttavasti ja pitkään. Tuuli tulee mereltä suoraan sisään huoneeseen lasittomista ikkunoista.
Kun kaikki vaikenevat, nukahdan uudestaan.
Olemme rakentaneet kuuteen Lamu-päiväämme majoitusten combon, alun perin käytännön syistä, koska ystävän (syystä!) suosittelema airbnb-koti oli saatavilla vain kolmeksi ensimmäiseksi yöksi. Puolivälissä muuttaisimme yhdeksi yöksi vanhaan kaupunkiin ja sitten vielä pariksi yöksi takaisin Shelaan.
En tiedä, johtuuko se Shelasta vai väsymyksestä, mutta heti saavuttuamme aika pysähtyi. Me – patologiset touhuhemulit – livuimme perille Lady Gaga -nimisellä veneellä, johon oli kirjoitettu teksti: Lost in Lamu. Sitten asetuimme tunnelmaan.
Vähän uimme, kävelimme, lueskelimme ja joogasimme. Paljon söimme.
Tämän tarinan pääkuvassa näkyvä kirjallisuusnurkkaus oli ensimmäisen majapaikkamme tärkein kohta. Tuossa luin muun muassa Anneli Kannon dekkariuutuuden (hieno!), joka sijoittuu suomalaiseen pikkukuntaan. Aina kun nostin katseeni kirjasta, kesti kauan käsittää, missä olen.
Kun voimat karttuivat, aloin ottaa kysymyksen todesta. Tosiaan, missäs me oikein olemme?
Bila daraja – ilman siltaa
Lamun ja Mandan saaret sijaitsevat toistensa sylissä ja niin lähellä mannerta, että siltayhteyksien puuttuminen tuntuu ihmeeltä. Elämä alkoi kauan sitten keskittyä Lamun puolelle, koska siellä maaperästä löytyi makeaa vettä. Nykyään myös Mandalla on hotelleja ja asutusta.
Joidenkin tietojen mukaan Lamulla on asuttu 600-luvulta asti, mutta tunnettu historia alkaa kunnolla 1300-luvusta. Koko Itä-Afrikan rannikko alkoi keskiajalla kasvaa merkittäväksi arabien hallitsemaksi kaupankäynnin hotspotiksi, jossa ”sahil-ihmiset” – rannikon kansat – liikuttelivat orjia, norsunluuta, sarvikuonon sarvia, mangrovepuuta, kultaa… ja alkoivat puhua vahvasti arabiasta lainailevaa kieltään, swahilia.
Rikkaudet kutsuvat luokseen taisteluita. Rannikolla pyöri arabien lisäksi persialaisia, intialaisia ja eurooppalaisia tavoittelemassa Intian valtameren hallintaa. Portugalilaiset melkein pääsivät niskan päälle, kunnes 1600-luvulla menettivät ylivaltansa Omanin sulttaanille. Sulttaanikunta yhdisti Swahili-rannikon nykyiseen Tansaniaan kuuluvaa Sansibarin saarta myöten. Lamun kaupunki kasvoi uskonnollisen elämän keskuspaikaksi, joka kutsui luokseen myös taiteilijoita ja kirjailijoita.
Taloudellinen kukoistus päättyi orjakaupan hiipumiseen 1800-luvulla. Ironisesti juuri se – romahdus ja kehityksen kelkasta putoaminen – on yksi merkittävä syy siihen, että Lamun charmi on säilynyt niin koskemattomana.
Joskus 1960-luvulla saari sitten ”löydettiin”, ensin hippimatkailijoiden kulttikohteena ja hiljalleen laajemmin.
Ja täällä mekin sitten olemme.
Mji wa kale – vanha kaupunki
Kolmen kilometrin muuttomatka taittuu kepeästi veneellä. Uinuvan Shelan jälkeen Lamun vanha kaupunki tuntuu kuhisevan elämää: kauppoja, kahviloita, ihmisiä – ja vielä paljon enemmän aaseja. Unescon maailmanperintökohteen kapeilla labyrinttikaduilla aurinko katoaa, samoin suuntavaisto. Opimme tunnistamaan kotikujamme siitä, että tienhaarassa loikoilee keskimäärin 15 kissaa, eli vähän enemmän kuin muualla.
Muistan kuulleeni, että saarella elää muinaisegyptiläisissä hieroglyfeissä esiintyvien kissojen puhdasrotuisia perillisiä – ainoita maailmassa. En kysy loikoilijoilta sukuselvitystä, mutta suhtaudun kunnioituksella.
Monikerroksiset talot on rakennettu kiinni toisiinsa, korkeaksi muuriksi kuumuutta vastaan. Talojen keskellä on aukio ja alhaalta ylös avoin valopiha, joka päästää auringon sisään.
”Valopiha oli ennen etenkin naisille tärkeä. He saivat D-vitamiinia, vaikka eivät saaneet liikkua vapaasti kodin ulkopuolella”, kertoo Mohamed, majapaikkamme omistajan sukulaismies, joka lähti näyttämään paikkoja.
Monissa taloissa on yhä ikivanhoja, koristekaiverrettuja puuovia ja oven edessä barasa, varjoisa penkkiryhmä. Siihen vieras saattoi istua odottamaan ovenavaajaa, kun oli ensin koputtanut koodikoputuksen, jolla ilmaisi oman sukupuolensa. Näin vältettiin säädyttömät kohtaamiset naisten ja miesten välillä.
Lamulla on 20 000 ihmistä, 40 moskeijaa ja 10 kirkkoa. Noin 90 prosenttia ihmisistä on muslimeja. Moskeijoista vanhin on toiminut 1300-luvulta asti.
En muista, milloin olen tuntenut historian olevan jossain yhtä tiheästi läsnä. Kun taivastelen tätä ääneen, Mohamed on eri mieltä.
”Perinne katoaa koko ajan. Naiset liikkuvat omin päin ja useimmat nuoret valitsevat aviopuolisonsa itse”, Mohamed sanoo vähän samanlaisella äänellä kuin puhutaan huonosta säästä. Minkäs sille voi.
Lisäksi vanha kaupunki valuu vauhdilla ulkomaiseen omistukseen. Suojelualueella sijaitsevan talon myyntihinnalla saa Mohamedin mukaan kolme taloa muualta ja samalla säästyy kalliilta remontilta. Siksi paikalliset usein myyvät hankalan perintöomaisuuden ulkomaalaisille, jotka perustavat hotelleja ja majoituspalveluja turisteille.
Korkeampi koulutus on haettava mantereelta ja monet opiskelemaan lähteneet eivät palaa. Elinkeinojen valikoima on rajallinen. Saarella kasvaa vain mangoa ja kookospähkinää, kaikki muu on tuontitavaraa.
Aiemmin Lamulla oli vain kaksi autoa: ambulanssi ja poliisi. Nykyään autoja on kuulemma vähän enemmän, vaikka näen koko aikana vain yhden. Moottoripyörät sallittiin pari vuotta sitten. Niillä ei saisi ajaa vanhaan kaupunkiin, mutta näin pari kertaa, kuinka sääntöä rikkoneet pärinäpojat herättivät ärtymystä kujien kauppiaissa.
Isompikin käärme on jo luikerrellut paratiisiin.
Kiinalaisten rakentama jättisatama Mandan saarella on periaatteessa jo valmis, vaikka sen toiminta ei ole vielä kunnolla käynnistynyt. Kaikki kohtaamani paikalliset puhuvat satamasta samoin äänenpainoin. Paha juttu, mutta sille ei voi mitään, koska hallitus pitää kiinalaisten rahasta.
”Satama särkee rauhan ja rauhan särkyminen häiritsee matkailua. Kuitenkin matkailu on elinkeino, josta tihkuu jotain kaikille – köyhillekin. Satamasta hyötyy vain eliitti”, tiivistää Mohamed.
”Se on kuin raskaus. Kun siemen on kylvetty, lapsi syntyy. Tämän sataman siemen on kylvetty vuosikymmeniä sitten.”
Peponi – paratiisi
Saivatkohan nuo kalaa, lohkaisee kirjeenvaihtaja.
Iltakävelyllä Shelan hiekkarannalla näemme jo kaukaa veneen, jota seuraa pilvenä lehahteleva lokkiparvi. Kippari heittää tämän tästä kourallisen pikkukaloja veteen pitääkseen linnut poissa veneestä.
Vähän liiankin helppo metafora, sanon minä, jonka mielenmaisemaa kenialainen luokkayhteiskunta on hallinnut jo 11 kuukautta.
Tässä mekin heittelemme kourallisia veneen ulkopuolelle ja pysymme turvassa.
Olemme palanneet kahdeksi viimeiseksi yöksi vanhasta kaupungista Shelaan, tällä kertaa Peponi-hotelliin.
Rantanäkymää profiloiva Peponi (paratiisi swahiliksi) on matkailijan näkökulmasta Shelan sydän. Nekin, jotka asuvat muualla, pyrkivät paratiisin keittiön antimien ääreen. En vieläkään ymmärrä, miten niin eristyneessä paikassa voi olla niin laaja ja ihmeellinen ruokalista. Enkä puhu nyt pelkästään merestä nousevista raaka-aineista, vaan kokkaustaidosta. Viimeisenä iltana tunsin melkein surua, kun jäi vielä niin monta houkuttelevaa annosta maistamatta.
Paratiisin tarina alkaa vuodesta 1966. Tanskalaistaustaiset Lemmy ja Wera Korschen olivat eläneet mantereella kolmen lapsensa kanssa farmareina, kunnes maat lunastettiin Kenian itsenäistymisen myötä 1963. Perhe oli yrittänyt turhaan löytää uutta elinkeinoa, kunnes luovutti ja päätti lähteä maasta. Ennen lähtöään he tekivät vielä viimeisen lomamatkan rannikolle ja Lemmy halusi viime töikseen nähdä paikan, joka oli pitkään vetänyt häntä puoleensa: Lamun saariston.
Kymmenen päivän kuluttua Korschenin perheellä oli avaimet Peponiin, arabityyliseen vanhaan taloon, aivan kiinni valkeassa hiekkarannassa. Pieni neljän huoneen hotelli avattiin seuraavana vuonna. Nyt huoneita on 29, mutta suvun uudet sukupolvet vaalivat yhä Lemmyn ja Weran luomaa alkuperäistä tunnelmaa.
Pakopaikkaa turhuuksista.
Lamulla ihmiset suhtautuvat turisteihin eri tavalla kuin Dianissa, jossa aiemmin ehdimme piipahtaa aurinkokylvyssä. Dianin rannalla ei voi kävellä kohtaamatta yhtenään kaupustelijoita ja muita ehdottelijoita. Lamulta tämä puuttuu kokonaan. Ihmiset olivat ystävällisiä ja helposti lähestyttäviä, mutta coolisti.
Mietin, että johtuukohan se jotenkin uskonnosta. Vastausta en tiedä.
Sen sijaan taidan laittaa uskonnosta ammentavan perinteen piikkiin pienen varautumistilan, joka pesiytyy omaan kroppaani paikallisten miesten kanssa. Osa miehistä puhuu ja katsoo päättäväisesti naisen ohi, ja kohdistaa sanansa paikalla olevalle miesoletetulle. Osa taas katsoo ihan normaalisti suoraan silmiin ja juttelee rennosti.
Henkinen varautuminen eri vaihtoehtoihin välillä vähän väsyttää, mutta toisaalta on ihanaa, että sitä ei todellakaan näe päältä.
Usalama ni nini – mikä on turvallista?
Kaiken jälkeen on pakko todeta, että muun muassa Suomen ulkoministeriön matkustusohjeissa Lamu on luokiteltu poikkeavan turvallisuustason alueeksi. ”Vältä tarpeetonta matkustamista.”
Tähän on syynsä. Somalian rajan läheisyys tuottaa riskin Al-Shabaabin terrori-iskuista. Mantereen puolella en itsekään tohtisi liikkua, mutta itse saarilla edellisestä terrori-iskusta on kymmenisen vuotta.
En väheksy terroriuhan vakavuutta, mutta sekin on fakta, että en ole vielä koskaan rentoutunut Nairobissa yhtä syvään turvallisuudentunteeseen kuin Lamulla. Auringonvalossa ja pimeällä.
Kun kuusi päivää paratiisissa on kulunut, en ihan tiedä, mihin aika meni. Olen kylpenyt D-vitamiinissa. Sääreni, joiden perusväri on sinertävänvaalea, ovat paahtuneet tavalla, jota en ole 54 vuoden aikana usein nähnyt. Loppua kohti reipastuimme vähän seikkailemaankin.
Lähdön lähestyessä mielen valtaa haikeus ja vastahankaisuus. Huomaisiko kukaan, jos jäisin vain. Lost in Lamu, sattuuhan sitä.
Joskus ehkä vielä testaan. Nyt hyppään nöyrästi veneeseen ja livun pois.
Kotona Nairobissa joudun aidosti ponnistelemaan saadakseni otteen keskeneräisiin ja käynnistettäviin töihin. Tanssisalilla takkuan koreografioiden kanssa enemmän kuin kertaakaan aiemmin.
Ehkä aivoilleni ei sovi lepo?
Ihan sama, tuntuu silti juuri oikealta.
*
PS. Jälleen kiitämme Pasi Toivosta valokuvayhteistyöstä.
Comments
Comments are closed.