Tembo mdogo – kuin ihmisen lapsi

Miljoonakaupunki ilman parvekkeella nukkuvaa tytärtä tuntuu tyhjältä.

Hän katosi maanantai aamuyössä lentokentän turvatarkastukseen ja jätti meidät palauttamaan asuntoa ja itseämme normaaliasentoon. Kolmen viikon vierailu ehtii vinksauttaa elämän poikkeustilaan, jossa arjen ote mielestä ja ruumiista kirpoaa. Aika tihenee, tutut paikat näyttävät itsellekin vähän uusilta ja lisäksi tulee lähdettyä oikeasti uusiin paikkoihin.

Haikeuden vallassa yritän olla laskematta, kuinka monen kuukauden kuluttua näen taas kumpaakaan pikkuistani.

Lohduttaudun myös sillä, että on minulla sentään yksi uusi lapsi, täällä ihan lähellä. Pieni poikavauva, joka löytyi viime vuoden elokuussa mutaan juuttuneena ja nääntyneenä, laumansa menettäneenä.

Yksi lukemattomista villieläimistä, jotka tavalla tai toisella joutuvat kärsimään ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta ja sen tuottamasta kuivuudesta.

Shujaa – sankarini

Uuden poikani nimi on Shujaa, swahiliksi sankari.

Sankarini pelastettiin muta-ansastaan viime hetkellä ja nyt hän on nyt yksi elefanttien orpokodin pienimmistä temboista. Siellä, Nairobin kansallispuiston kyljessä, hän elää nyt puolivilliä elefantin elämää uusien kavereiden ja ”ihmisemojen” kanssa, kunnes joskus vuosien päästä hän on valmis aloittamaan oman matkansa takaisin kotiin, Tsavon kansallispuiston villielefantiksi.

Sheldrick Wildlife Trustin orpokodissa voi vierailla, mutta mikään eläintarha se ei ole. Ihmisille altistuminen halutaan pitää kohtuuden rajoissa. Tunnin vierailuaikana sisään mahtuu pieni määrä ihmisiä ja aika on varattava viikkoja etukäteen.

Kun pikku tembot sitten marssivat vierailijoiden eteen kuin hyvin organisoitunut päiväkotiryhmä, tuntuu kuin lapset olisivat tietoisesti juonessa mukana. Show time, hoidetaan hurmaamishommat – sitten ollaan taas vapaita. Keimaillaan, telmitään, roiskitaan mutaa. (Olen varma, että yksi jekkuilija tähtäsi tahallaan erääseen amerikkalaisrouvaan.)

Kierroksen jälkeen voi ryhtyä adoptiovanhemmaksi valitsemalleen lapselle.

Minä en ollut sellaista suunnitellut, mutta yhtäkkiä hän oli siinä aidan takana suoraan edessäni. Suloinen punaisen maan värjäämä mutalapsi. Ihan tarjosi valtavaa, karhean sängen peittämää vauvanpäätään siliteltäväksi.

Ryhdyin Shujaan äidiksi maksamalla 5000 shillingin (40 euron) vuosimaksun.

Sheldrick Wildlife Trust todella puhuu adoptoimisesta, vaikka sana on aika hassu tässä yhteydessä. Shujaalla ja kaikilla elefanttien orpokodin 31 norsulapsella on ties kuinka monta etäadoptiovanhempaa. Meitä yhdistää halu tukea ja tietää enemmän Sheldrickin työstä. Tästä lähtien saan kuukausikirjeitä ja päiväkirjakuulumisia, ja pienen tunteen mukana olemisesta.

Watu wabaya – ihmisen syy

Human-wildlife conflict tarkoittaa suomeksi ihmisen loputtomia tapoja tuhota villieläinten elinmahdollisuuksia. Orpokoteja ei tarvittaisi ilman salametsästystä, norsunluun ja sarvikuonon sarvien laitonta kauppaa, elinympäristön muutoksia ja menetyksiä, kuivuutta ja muita ilmastonmuutoksen tuhoja. Vettä epätoivoisesti etsiville eläimille – aikuisillekin – käy yhä useammin niin kuin Shujaalle melkein kävi.

Lähes kaikki Sheldrickin lapset ovat jääneet maailman armoille yksin ihmisen toiminnan vuoksi.

Sanon lähes, koska yksi lienee päätynyt perheensä hylkäämäksi vaikean epilepsian vuoksi. Orpokodissa kohtaukset ovat lääkityksen myötä vähentyneet ja lapsi voi hyvin. Tembojen lisäksi orpokodissa elää yksi kifaru, sarvikuono, jota ei voida palauttaa luontoon, koska sokeana se joutuisi lajitoveriensa rusikoimaksi.

Orpojen villieläinten pelastaminen ja palauttaminen luontoon on aina taitolaji, mutta tembot ovat erityisen haastavia. Elefanttilapsi on psyykkisesti ja fyysisesti hauras, vaativa ja monimutkainen olento, joka tarvitsee vuosikausia valtavasti apua ja tukea.

Sheldrick Wildlife Trust on ensimmäinen maailmassa, joka onnistui. Daphne Sheldrick perusti säätiön vuonna 1977 ja ensimmäinen elefantti Olmeg saapui paikalle kymmenen vuotta myöhemmin. Nyt orpokoti on pelastanut ja palauttanut luontoon yli 300 elefanttia.

Daphnen ensimmäinen haaste oli se, että elefanttivauva tarvitsee 24 litraa äidinmaitoa vuorokaudessa. Lehmänmaito sekoittaa lasten vatsat ja villin elefantin lypsäminen on ymmärrettävästi hankalaa. Pitkän etsimisen ja tutkimisen jälkeen ratkaisu oli lopulta yksinkertainen: ihmislapselle tarkoitettu äidinmaidonvastike toimii.

Sheldrick tunnetaan parhaiten pikku temboista, mutta säätiö tekee paljon muutakin. Partioi maalla ja ilmassa ympäri Keniaa suojelemassa ja pelastamassa villieläimiä salametsästykseltä ja muulta ihmistuholta, ja lisäksi tekee ennalta ehkäisevää yhteistyötä paikallisyhteisöjen ja Kenian viranomaisten kanssa.

Alun perin Daphne perusti säätiön edesmenneen aviomiehensä muistolle. David Sheldrick oli luonnonsuojelun tienraivaaja, jota voi kiittää muun muassa siitä, että Tsavon huikea kansallispuisto on olemassa. Ja jos haluat käydä Tsavossa lentämättä – vaeltaa tembolauman mukana ja uida virtahepojen kanssa, samalla kuunnellen Barack Obaman huumaavaa tarinointia, katso Netflixissä Our Great National Parks -dokumenttisarjan Keniasta kertova jakso. Ihana!

Mwitu na huru – villit ja vapaat lapset

Löysin orpokodista myös unelma-ammattini.

Keeperit, tembojen (silmämääräisesti arvellen miespuoliset) ihmisemot elävät elefanttilasten kanssa tiiviisti yötä päivää. Antavat kolme litraa äidinmaidonkorviketta kolmen tunnin välein, kaitsevat ja ohjaavat, välillä myös sovittelevat kärhämiä ja draamoja.

Aikanaan ihmisemo saattelee nuoren elefantin vapauteen. Joskus saatteluvaihe kestää kuukausia, toisinaan jopa viisi vuotta. Ensimmäisiltä tutustumisretkiltään itsenäistyvä nuori palaa pian turvaan ihmisemonsa luo. Ajan myötä vierailut pitenevät, kunnes jonain päivänä nuori jää vapauteen, uuteen laumaansa.

Lapsi itsenäistyy, kun on siihen valmis. Itsenäistyy ja villiintyy, mutta lapsi on aina lapsi.

Orpokodin perheessä kasvaneet elefantit vierailevat toisinaan Sheldrick Trustin Tsavon tukikohdassa ja esittelevät ihmisisovanhemmille uusia lapsiaan.  

Afrikannorsu voi elää jopa 70-vuotiaaksi, joten pikku Shujaalla on vielä paljon edessään. Uroksena hän päätyy luultavasti elämään pikkulaumassa muutaman muun uroksen kanssa. Välillä käy riiuulla ja jos tuuri käy, hänen lapsensa saavat elää naaraiden ja poikasten suuressa perheessä, mutaan juuttumatta.

Shujaasta on tehty ihan oma video (2:13 min):

Oikeastaan perheeseemme tuli orpokotireissulla kaksi uutta lasta. Ihmistyttäreni ja mieheni adoptoivat yhdessä Sileitan, nuoren feministisankarin, joka saapui orpokotiin viime marraskuussa 16 kuukauden iässä, vakavasti traumatisoituneena. Tyttö oli löydetty vartioimasta salametsästäjien tappaman äitinsä ruumista.

Vei aikaa ennen kuin Sileita alkoi luottaa ihmisiin ja imetys onnistui. Nyt urhea Sileita on lempeä lapsi, joka tunnetaan muiden tyttöjen suojelijana ja puolustajana.

Nairobiin kannattaa matkustaa, mutta tämän vuoksi ei ole pakko. Pikku tembon adoptiovanhemmaksi voi ryhtyä kuka tahansa, missä tahansa. Sheldrick Wildlife Trust kertoo toiminnastaan seikkaperäisesti nettisivuillaan ja kunkin orpoelefantin tarinaan voi tutustua täällä.

Porttiteorian pätevyydestä en ole yleisellä tasolla varma, mutta tässä se toimii. Alahan seurata Sheldrickin instatiliä, siitä se alamäki alkaa.

Haki ya kujua – oikeus tietää

Tammikuu on ollut muutenkin eläimellinen.

Kävimme taas Naivashassa ja kohtasimme kaikki huikeat tyypit, joilta yritimme saada viisaustartuntaa. Kirahveja, seeproja, puhveleita, apinoita, ties mitä sarvipäitä ja virtahepoja, jotka muuten tekivät lisää lapsia keskellä järvenselkää siinä silmiemme edessä. Kerroin samoilta seuduilta perusteellisemman tarinan viime toukokuussa, tuolla: Wanyama na watu. Nyt vain pari kuvaa!

Kävimme myös itärannikolla Dianissa, jossa oli kaunista ja kuumaa maan päällä ja veden alla satumaista. Korallien ja käsittämättömän väristen ja muotoisten kalaparvien keskellä maailman murheita ei ole. Kun luulin jo nähneeni kaiken, vastaan tuli jättiläiskilpikonna, joka kutsui mukaan uintiretkelle. Seurailin hänen lentoaan pitkän ihmeellisen matkan, kunnes tuli aika erota.

Ei kuvia, muisto vain.

Kaiken keskellä ehdimme tehdä myös ihmisasioita täällä Nairobissa. Ensimmäistä kertaa teimme likan kanssa yhdessä myös töitä toimittaja-kuvaaja-työparina: kovin antoisaa sekä ammatillisesti että inhimillisesti. Itselle vieraassa yhteiskunnassa journalistisiin prosesseihin liittyy (lähes) aina ylimääräistä takkua, jonka kohtaaminen one-woman-bändinä tuntuu välillä… yksinäiseltä. Mikä tahansa työpari olisi helpotus, mutta tämä nimenomainen vielä paljon enemmän.

Nyt hihat ylös ja purkamaan saaliita. Mutta ensin nopea uutiskatsaus.

*

1. Olen aiemmin nurissut jalkakäytävien puutteesta, joten teillä on oikeus tietää: Nairobi on täynnä jalkakäytävätyömaita ja vastavalmistuneita jalkakäytäviä. Törmään niihin aivan kaikkialla, kotikulmilla ja kauempana.

Miksi yhtäkkiä? Ihmettelin tätä taksikuskille, joka tuntui (jälleen!) olevan perillä asioista. Kuulemma joku sai ison jalkakäytäväurakan edellisen hallituksen aikana. Nyt tuli uusi hallitus, joka alkoi vaatia, että homma on myös tehtävä.

Ehkä totta, tai puoliksi tai sinne päin. Niin tai näin – kiitän!

2. Meillä on auto. Oikeastaan se on ollut meillä jo elokuusta asti ja olemme käyneet parkkihallissa piirtelemässä sydämiä konepellin pölypintaan. Näin kauan kesti saada auton aiempien diplomaattirekisterikilpien tilalle tavalliset kilvet, joilla me saamme ajaa. Onneksi. Odotusaikana aivot ehtivät tottua vasemmanpuoleiseen menoon ja kauhu hälvetä lamauttavasta energisoivaksi. Ajoin ensimmäiset ajoni joulun tyhjentämillä kaduilla ja ällistyin, kun en kuollutkaan. Jatkoin ajamista, kun liikenne palasi kiihkeään normaalitilaan ja nyt olen ajanut jopa pimeällä, yksin.

Tarinan opetus: jotkut pelot ovat turhia.

3. Teillä on oikeus tietää tämäkin. Edellisessä tarinassani Krismasi njema rehvastelin kokonaan swahilinkielisillä joulukynsilläni. Hämmästytin itsenikin poikkeamalla manikyyriin ja me puhuimme Nellyn kanssa pelkkää swahilia läpi koko operaatioon. Sittemmin osoittautui, että olin ottanut (elämäni ensimmäiset) geelikynnet, vaikka mielestäni nimenomaan sanoin, että ei ei, ihan tavallista lakkaa kiitos.

Kieliopinnot jatkuvat.

4. Tanssikoulun joulutauko on ohi. Olen kokeillut täällä monenlaista, monissa porukoissa – salsasta rhumbaan, joka on muuten aivan eri asia kuin läntisen maailman tuntema rumba. (Lähempänä Sielun Veljien encoremuuveja kuin sensuellia latinalaistanssia.) Joulukuussa löytyi Empire Dance Kenya. Oikea koti. Tiedoksi vain kilpakavereille Suomen vakio- ja latinalaistanssien skenessä: me palaamme kotiin vaarattomina, mutta hyväntuulisina.

*

PS. Lupaan, että ensi kerralla kerron enemmän ihmisistä kuin eläimistä. Tämä meni nyt näin, mutta onko siinä kovin iso ero?