Minä ja leipäjuureni saavuimme Nairobiin vajaa viikko sitten. Etukäteen vähän jännitti molempien puolesta.
Miten hän selviäisi matkasta, hallitsemattomista lämpötilan- ja paineenvaihteluista?
Entä minä?
Napenda, sipendi – rakastan, en rakasta
Kun asiat toistuvat vuodenkierron samoissa kohdissa, eron huomaa. Koti liikkuu. Juuret liikkuvat.
Ensimmäisestä Suomi-kesälomasta 2022 muistan välitilan ja sumean raatamisen, kun tyhjensimme taloamme vuokralaisille. Takana oli ensimmäinen Nairobi-kevät, opettelun täyspäivätyö. Talourakka irrotti meitä vanhasta ja tutusta kohti jotain, mikä oli vasta hahmottumassa.
Tällä kertaa kesä oli kuin suuri sisäänhengitys: tankkasimme tuttuutta ja rakkaita ihmisiä, asuimme leppoisasti vuokrakaksiossa vanhoilla kotikulmillamme, mökkeilimme, saunoimme, uimme, juoksentelimme metsissä…
Olin ollut poissa riittävän kauan haltioituakseni puhtaista järvistä ja jylhästä luonnosta. Villistä ja vapaasta kaupunkitilasta, jossa voi pelotta temmeltää päivin ja öin. Turvallisuudesta, kaiken helppoudesta.
Muistin kaikki syyt, miksi Suomea on helppo rakastaa.
*
Suomi-kesä oli myös lepotauko toiseudesta. Sen tajuaa, kun istuu Tammelantorin puupöydillä keskellä hellepäivän hulinaa ja syö jäätelötötteröä yksin kaikessa rauhassa. Kun tunnistaa, miten ihmeellistä on olla näkymätön, joukkoon kuuluva.
Nigerialaisen Chimamanda Adichien Kotiinpalaajat-romaanissa päähenkilö Ifemelu muuttaa Yhdysvaltoihin ja herää perillä rodun käsitteen olemassaoloon. Uudessa ympäristössä ihonvärin kautta rakentuu kaikkea kehystävä toiseus. Kun Ifemelu palaa Nigeriaan, rotu katoaa taas.
Tilanteeni on kovin toinen, mutta luulen vähän käsittäväni, mitä Imefelu kävi läpi. Elän Nairobissa omaa toiseuttani hyvin etuoikeutetussa asemassa, ja silti se tuottaa arkieloon voimia syövää mikrostressiä, johon ei ihan kokonaan totu.
Voin vain aavistella, millaisen makrostressin keskellä Suomen toiseutetut elävät ja kuuntelevat esimerkiksi hallitustason keskusteluja rasismista ”sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty”.
Meissä maahanmuuttajissa ei ole mitään uutta, meitä on ollut aina. Ihmisen alkukoti on ihan tuossa naapurissa, Itä-Afrikan suuressa hautavajoamassa. Täältä lähdettiin vaeltamaan ja sekoittumaan, ja sama jatkuu yhä. (Seikkaperäisempi tarina aiheesta: Mtu wa kwanza – mistä ihminen ilmestyi?)
Kaikissa maailman kulttuureissa pysyvintä on muutos. Laji ei ole aina helppo tai kitkaton, mutta sitä kitkaisemmaksi elämä käy, mitä enemmän sitä lähestyy pelon kautta.
Mkate mtamu – seitsemäs ja kahdeksas leipä
Leivoin ensimmäisen nairobilaisleipäni viime lauantaina. Prosessi alkoi torstaina, taikinajuuren aamu- ja iltaruokinnalla. (Pientä koiralaumaa luotsaava Minna-ystäväni sanoo, että en tarvitse eläimiä, kun minulla on tämä juuri.) Perjantaina esitaikinan valmistus ja seisotus, varsinainen taikina ja pienseisotus, slap-and-fold ja strech-and-fold, seisotus ja vielä myöhään illalla taikinan muotoilu kahdeksi leiväksi.
Lauantain paisto oli seitsemäs leipäni, tähänastisen urani täydellisin ja kaunein. Sunnuntaina paistoin loput, ja leivästä numero kahdeksan tuli ehkä vielä vähän täydellisempi.
Juureni on selvinnyt matkasta.
*
Johanna sai aikoinaan juurensa exänsä exältä ja muutenkin juuren tausta on rikas ja moninainen. Kun sitten itse tartuin lasipurkkiin, tunsin juhlallista vastuun taakkaa. Lupaan yrittää pitää sinut hengissä, ruokkia ja kannustaa, vannoin mielessäni. Teen sinusta kelpo nairobilaisen. Ennen kaikkea: annan sinua eteenpäin.
Tähän mennessä olen antanut yhden juurijaon lähetystön Otolle, jonka edellinen, nigerialaistaustainen juuri tuhoutui, kun kotiapulainen teki jääkaapissa suursiivouksen. Lisäksi olen luvannut juuret ainakin kolmelle muulle, ja odotan lisäilmoittautumia juurijonoon. Yksi sivuhaara jäi elämään Tampereelle Tarja-siskon hyppysiin.
Antaminen myös keventää vastuun taakkaa. Jos jotenkin onnistun tappamaan juureni, voin palata omia jälkiäni pitkin ja anoa universumilta uutta mahdollisuutta.
Nyumba ya rununu – liikkuva koti
Jos lähtö Suomesta oli haikea ja vaikea, paluu Nairobiin oli helppo.
Viime vuoden elokuussa paluuta sävytti sirpaleiden keräily. Tässä minä asun, tuolla käyn kaupassa, tuossa metsässä rauhoitun ja tämän pöydän ääressä kirjoitan.
Nyt palasimme kotiin.
Aamu aukeni Nairobissa ja kotitalomme askarit (turvamiehet) vilpittömästi ilakoivat unettomasta lentokoneyöstä tokkuraista saapumistamme. Ja minä muistin taas, mitä eniten täällä rakastan. Ihmisiä. Lämpöä. Ilon oletusasetusta. Sitten se jatkui kaikkialla. Kaupassa ja kuppilassa. Vastaantulijoissa ja väliintuloissa, kun teimme kirjeenvaihtajan kanssa kuvaushommia katuvilinässä. Ihmiset hymyilevät ihan syyttä suotta ja selvin päin, juttelevat tuntemattomille ja lohkaisevat päälle jotain humoristista.
Ensimmäisellä tanssitunnilla pojat vetivät lähes tappavan alkuverryttelyn ja lihaskivut toimivat todistusaineistona vielä sitä seuraavana päivänä. Tältä tuntuu koti.
Toisaalta tuntuu, että tuttuudessa on myös vaikeammin tulkittavia piiloviestejä. Tai sitten elokuilla vain on sellainen tapa: ne vaativat aina uutta alkua. Uuden oppimista, uutta otetta.
Olen yrittänyt kovasti kysellä, että mitä elokuu vaatimuksillaan tarkoittaa, mutta en saa selvää. Ehkä syyskuu kertoo.
*
Nuoruuden identiteettikriiseissä ihmettelin toisinaan sitkeää tunnettani siitä, että en kuulu mihinkään. Kadehdinkin lähipiirini ilmijuurevia ihmisiä – esimerkiksi kirjeenvaihtajaa, joka on aina osannut ihmeen mutkattomasti syväkiinnittyä paikkoihin ja asioihin.
Ehkä se kumpuaa taustojemme erilaisuudesta, ajattelin. Hän on ehjällä tavalla maalaisraumalainen, minä taas Karjalan evakon ja sastamalalaisen Vaasassa kasvanut jälkeläinen, jonka lapsuudenkodin ilmanalassa leijui jaettu ymmärrys siitä, että eiköhän tästä taas johonkin suuntaan lähdetä.
Nyt ymmärrän, että tunteen taustalla on jotain paljon monimutkaisempaa, mutta se on toinen tarina.
Ymmärrän myös, että juurettomuus voi olla aivan hyvä juuri. Se voi olla taipuisuutta, moneen paikkaan kuulumista yhtä aikaa.
Comments
Comments are closed.