”Me kohtaamme täällä ihan kaikenlaisia hiuksia”, toteaa uusi kampaajani Tom.
”Kaikkia pitää lähestyä eri tavoin, eri tuotteilla. Kenialaisten hiukset ovat aivan erilaiset kuin etiopialaisten tai somalialaisten, puhumattakaan eurooppalaisista tai aasialaisista. Jotkut kampaamot erikoistuvat, mutta me osaamme käsitellä kaikkia.”
Olin herännyt aamulla ponkaisten: jos ensimmäiset pari viikkoa Nairobissa ovat olleet seikkailu, nyt kierrokset kasvavat. Minulla oli aika kampaamoon – vieraalle ihmiselle, oman tutun ja luotettavan tanssikaveri-kampaaja Jampen sijaan.
Otin hemmotteluhetken siirtymäriittinä. Olen nyt virallisesti kesälomalla, ennen toimivapaan alkua. Otan ensiaskeleita kymmenen vuoden työrupeamasta kohti vapautta, tai vapaata pudotusta. Proosallisempi veruke on tietysti harmaa juurikasvu, jota ei voi kahta vuotta katsella.
Valitsin kohteeksi Gigirissä sijaitsevan Serenity Span. Järkeilin, että Gigirissä asuu niin paljon YK:ssa ja muissa kansainvälisissä kuvioissa työskenteleviä ihmisiä, että eurooppalainen hiustyyppi ei täällä hätkähdytä. Olin oikeassa, vaikka juuri tänään kaikki muut asiakkaat vaikuttavat paikallisilta. Viereisessä tuolissa istuu nainen, jonka pitkät, komeat afroletit putoilevat lattialle. Ei-ei-ei-älä, tekee mieleni huutaa, mutta hän on tyyni.
”Työläimpiä ovat ehdottomasti afrikkalaiset hiukset”, sanoo Tom, päänsä kaljuksi ajellut mies.
Kijani zaidi – lisää vihreää
Keskiviikkona Nairobi heräsi eloon pyhäpäivien suman jälkeen. Entisen presidentin Mwai Kibakin hautajaiset, vappu (josta aiheutuva vapaapäivä siirretään aina arkipäivään, jos toukokuun ensimmäinen osuu ikävästi sunnuntaihin) ja vielä muslimien Id al-Fitr, ramadanin päätösjuhla, olivat hiljentäneet kaupungin viideksi päiväksi.
No, ehkä hiljentäminen on liian suuri sana Nairobin oloissa, mutta ero normaaliin on selvä. Ehdin jopa juoksahtaa lähihuudeilla aamulenkkejä ilman kuolemanpelkoa.
Väliaikainen Airbnb-laskeutumiskämppämme sijaitsee Parklandissa, aivan keskustan kupeessa. Kuinka sen kuvaisin… Kuvittele Viinikan liikenneympyrä juuri ennen Tappara – Ilves -peliä Tampereen uudella Nokia Areenalla. Kavenna ja möyhennä tiet, poista jalkakäytävät, poista liikennesäännöt. Lisää ihmisiä, autoja, moottoripyöriä, tööttäilyä ja ”luovuutta”. Sijoita kuvaan poliiseja, joiden viittomat ovat yhtä kiihkeitä kuin vaikeaselkoisia. Käännä liikenne kulkemaan väärinpäin, vasemmalta oikealle, ja sitten kerro koko homma sadalla.
Noin, siinä me asumme.
Ensimmäisenä päivänä heräsi pieni toivo, kun bongasimme aivan naapurista suuren aidatun viheriön jalkapallo- ja tenniskenttineen. Ehdimme fantasioida kirmailusta alueen sisällä, kunnes kävi ilmi, että Parklands Sport Club on vain jäsenille ja jäsenyys maksaa noin 5000 euroa. Väliaikainen jäsen toki voisi päästä sisään myös 1500 euron kuukausimaksulla, jos suositukset järjestyvät. (Haluatteko, että veikkaan, miten ne järjestyisivät?)
Karuran metsässä on ihanaa, mutta näillä liikenneruuhkilla ja arkirakenteilla sinne ei käytännössä juuri ehdi arkipäivisin. Suojeltuun kaupunkimetsään pääsee pientä maksua vastaan muutamasta portista, jotka suljetaan pimeän tullen, kuuden-seitsemän aikoihin.
Tiivistäen: uuden, vehreämmän kotiseudun etsintä on työlistalla aika korkealla.
Ninakunywa chai – minä juon nyt teetä
Pitkien pyhien ajaksi nairobilaiset matkustivat joukolla kaupungin ulkopuolelle luontoon tai kotiseuduilleen. Meilläkin oli retkemme: lauantaina ensimmäinen retki Karuran metsän isommalla puolella ja sunnuntaina vappuajelu lähiseudulle, Tigonin teeviljelmille, matkaseurana vanhat ystävät, Nairobin Hanna ja miehensä Timo, joka tuli piipahtamaan kotoaan Tansanian Dar es Salaamista.
Tähän väliin on pakko sanoa painokas asante sana, kiitos ja ylistys. Hannalta ja Timolta olemme saaneet niin paljon oikoteitä asettumiseen ja kotiutumiseen, etten pysty edes kuvittelemaan ensimmäisiä viikkoja ilman heitä. Isoimpiin asioihin en edes löydä sanoja, mutta sanon tämän: ikinä en olisi löytänyt Westlandsin parhaita samosoja tai Lindan pähkinätahnoja, tai pelannut nelinpeliä Karuran tenniskentillä.
Jamii ya darasa – luokkayhteiskunnan jakolinjoja
Nitakukata nywele za Nairobi – ensi kerralla leikkaan sinulle vielä kunnon Nairobi-kampauksen, lupaa Tom naureskellen. Mitä se ikinä tarkoittaakaan, vielä hän suostui trimmaamaan latvoja Jampen vanhoja reittejä pitkin.
Tom on, kuten lähes kaikki tähän asti tapaamani nairobilaiset, muualta muuttanut. Pääkaupunki imee töihin ja töitä riittää. Tom puhuu kaupungistaan jo tutuksi käynein ylpein äänenpainoin. Vibrant toistuu kaikkien puheissa. Maendeleo (kehitys) on hyväksi kwa uchumi (taloudelle).
Tomilla on kaksi lasta ja hotellissa työskentelevä vaimo. Kun kysyn päivähoitojärjestelmästä, hän pudistelee pontevasti päätään.
”Täällä työvoima on halpaa ja useimmat palkkaavat mieluummin nanny-kotiapulaisen, tai nannyn ja kotiapulaisen. Se on paljon mukavampaa lapsille ja vanhemmat saavat rauhassa tehdä työtä.”
Kenialaista luokkayhteiskuntaa on kuvattu niin, että täällä ihminen joko on kotiapulainen tai sitten hänellä on kotiapulainen. Siinä saattaa olla totuuden jyvä, mutta asia on paljon monimutkaisempi kuin ensin kuulostaa. Täällä ihmisen ei tarvitse olla kovin varakas palkatakseen kotiapua. Olen tavannut myös kotiapulaisen, jolla on kotiapulainen. Nairobilainen keskiluokka on iso ja kirjava, ja palveluiden ostaminen on kaikkien yhteinen oletusasetus.
Uutta kotia etsiessämme olemme kahlanneet läpi kymmeniä vuokra-asuntoja. Kaikissa vuokraan sisältyy siivouspalvelun lisäksi turvallisuuspalveluita. Aivan kaikkien talojen ja taloyhteisöjen (compound) porteilla on vartiointi, yötä päivää. Keittiösosiologina sanoisin kahden viikon kenttätyön jälkeen, että ehkä turvallisuuspalvelut ovat lopulta kotiapupalveluita jyrkempi luokkayhteiskunnan vedenjakaja. Täällä elää ihmisiä, joilla on varaa turvallisuuteen, ja ihmisiä, joilla ei ole. Kun kuvioon sekoittuu paljon köyhyyden tuottamaa epätoivoa, syntyy vaikeasti katkaistava kierre.
Tähän luultavasti palaan vielä monta kertaa.
Tomin homma alkaa olla loppusilausta vaille valmista. Hän toteaa, että minulla on luonnostaan aaltoilevat hiukset. ”Yleensä ihmiset haluavat aina päinvastaista kuin itsellä on, föönaan suoraksi”, hän ilmoittaa. Vieressä istuvan naisen afrohiuksia suoristetaan huolella.
Uutisia sumun takaa – habari nyuma ya ukungu
Kotimatkalla poikkean kaupassa ja autsch, huomaan, että unohdin taas ottaa mukaan kassin. Olen onnistunut kahdessa viikossa haalimaan kestokassikokoelman, joka siis jälleen kasvaa.
Elokuussa 2017 Keniassa astui voimaan maailman tiukin muovipussit kieltävä laki. Muovipussien valmistamisesta, myymisestä tai hallussapidosta voi saada enintään neljä vuotta vankeutta tai yli 30 000 euron sakot. Ennen täyskieltoa pusseja oli kaikkialla: ne tukkivat viemärit, kalastajat saivat usein saaliiksi enemmän muovia kuin kalaa ja jopa joka kolmannen teurastetun lehmän vatsasta löytyi muovipusseja. Lue lisää Ylen jutusta: Kenian tiukka muovipussikielto on toiminut yli odotusten ja saa kiitosta kenialaisilta (31.7.2018).
Että ihan nyt vaan unohdetaan se muovipilligate ja mietitään mekin jo seuraavia steppejä.
Seuraan uutisia täällä jotenkin eri asennossa kuin ennen. Yritän harvakseltaan lukea paikallisia lehtiä ja perehtyä skeneen. Otsikoita hallitsevat elokuun presidentinvaalit, joiden asetelmaa en kuolemaksenikaan hahmota, vaikka aika kovasti olen yrittänyt. Minua lohduttaa vähän se, että Uber-kuskin mukaan ei ymmärrä kukaan muukaan. Esimerkiksi puolueiden ideologiset merkitykset hämärtyvät, kun politiikkaa hallitsee korruption raamittama kaupanteko vallasta. (Palaan tähän ehkä myöhemmin, jos kykenen.)
Enimmäkseen luen nettiuutisia Suomesta entiseen tapaan. Pelottavaa on se, miten asiat tuntuvat välittyvän jotenkin sumun läpi. Ehkä ihmisen aivoissa on rajalliset kaistat ja minun kaistojani ruuhkauttaa nyt nairobilaisuuden opiskelu. Aina välillä sumun läpi pääsee todellisuus-fläsheja, jotka tuottavat kokovartalovihlontaa. Kaikki jatkuu – hulluus, julmuus, sota.
Täällä sodan selvin merkki on bensiinin raju hinnannousu. Se kuohuttaa Uber-järjestelmää, yhtä kaupunkiliikenteen peruspilaria, ja kuljettajien kapina kytee. Kotonani asuvan Ylen kirjeenvaihtajan reppari aiheesta ilmestyy lähiaikoina, lisään sitten linkkejä tännekin. (Elizabeth Wanjirun tarina, linkki lisätty 21.5.: Taksikuski ja taistelija.)
Kun lopulta saavun kestokasseineni kotiin, menen suoraan hanan luo ja kastelen hiukseni normipehkoksi.
PS. Pakko lopettaa, ettei mene muiltakin kaistat tukkoon. Mutta ensin lupaus, ennen kaikkea itselle: ensi kerralla kerron curfew’sta ”ulkonaliikkumiskiellosta” pimeän tullen. Ennen kuin totun siihen. Luultavasti siitä tulee jatkokertomus eri vaiheista: siitä, kun uskallan ensimmäisen kerran venyttää rajaa, sitten toisen kerran…
