Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää. Kaksi vuottamme Keniassa on tullut täyteen ja me palaamme kotiin. Torstaina lennähdämme yötä vasten ja taatusti pitkän pitkäperjantain iltana saavumme Tampereen Käpylään kotitaloomme, jonka tyhjensimme vuokralaisia varten kesälomalla 2022.
Ihan ensiksi yritämme löytää vintille survotut patjan, täkit ja lakanat. Ja sitten jostain pikkuhiljaa kaiken muun.
Sanovat, että paluut ovat vaikeampia kuin lähdöt ja olen melko varma, että se on totta. Olen kuullut paljon kauhutarinoita, joista ehkä kaikkein kauhein on se, että palatessa vain hulahtaa entiseen, samaan vanhaan. Kuukauden kuluttua tuntuu jo siltä, että ei ole koskaan missään käynytkään.
Tähän en suostu.
Minä olen käynyt jossain. Minä en ole se sama, joka lähti. Siksi tarvitaan lupauksia, tai ainakin toivon kirjauksia: näitä Kenia-löytöjäni en halua koskaan ainakaan kokonaan menettää.
Mizani – mittakaava
Maailma on suuri, minä olen pieni. Ja se on ihana, helpottava, lohduttava asia.
Väkevimmin tunne tiivistyy Intian valtameren äärellä, kun ikiaikaiset aallot keinuvat kohti loputonta aavaa. Merituuli tuo paahteeseen lempeää helpotusta ja muistuttaa mennessään: myös sinun murheesi ovat pieniä.
Tiedän. Tämän unohdan vielä monta kertaa, mutta pyydän: maailman tuulet, muistuttakaa minua.
Rangi – värit
Saan silmien kautta ravintoa siitä, että ihmiset pukeutuvat täällä muuhunkin kuin sinimustaharmaaseen. Ihmiset, kodit, puut, kukat, linnut ja eläimet. Hyönteiset!
Muutenkin haastavaa matkalaukkumuuttoamme kuormittaa rikollinen määrä värikkäitä vaatteita.
Ndiyo – kyllä
Kenialainen ei sano koskaan ei. Ajattelin, että väite on klisee, mutta ei se ole.
Välillä tilanteet pitkittyvät ja monimutkaistuvat, kun ihmisen pitäisi vain ilmaista, että jokin oikeasti mahdoton asia ei onnistu. Silti olen oppinut rakastamaan tuota asennetta.
No problem. Let me get back to you in a few.
In a few WHAT? Perikenialainen lausahdus jättää viisaasti mainitsematta, puhummeko minuuteista vai viikoista. Tärkein on viesti: onnistuu.
Se tarttuu.
Täältä käsin katsoen tuntuu siltä, että Suomessa puhutaan hirveästi jaksamisesta. Pitää tuntea rajansa ja oppia sanomaan ei.
Tärkeä taito, itsekin olen sitä välillä vaivalloisesti opetellut. Mutta täällä tajuaa, että vielä kiinnostavampaa on opetella sanomaan kyllä.
Kun sanoo kyllä, pääsee tekemään asioita, joita ”ei osaa” ja jotka tuntuvat pinnalta katsoen mahdottomilta. Ja tulee mentyä paikkoihin, joihin ei periaatteessa kuuluisi mennä.
Kyllä haastaa, ja varsinkin palkitsee.
Kuinama – taipuisuus
Todellisuus on otettava vastaan sellaisena kuin se on. Suunnitelmat ja tavoitteet ovat hyviä asioita, mutta täysin käyttökelvottomia ilman merkittävää taipuisuutta elämän arvaamattomuuden edessä.
Jo Nairobin liikenne demonstroi tämän joka päivä. Se on kuin kaupunki itse – ristiriitainen ja kaoottinen, mutta yllättävän sujuvasti soljuva. Sitä eivät kannattele säännöt, vaan jaettu ymmärrys sumeilemattomuuden ja joustavuuden herkästä tasapainosta.
Noin, minäpä pujahdan tästä. Ja nyt on sinun vuorosi.
Keniassa mikään ei onnistu pakottamalla, vaan asiat tapahtuvat orgaanisesti, jos tapahtuvat.
Riittävän taipuisana voi ehkä jopa vaikuttaa lopputulokseen. Ja joskus pitää vain taipua siihen, että ei voi.
Uji wa shayiri – kaurapuuro
Tätä en yritä selittää tai edes ymmärtää, mutta vasta Nairobissa olen alkanut rakastaa puuroaamiaisia. (Ja kirjeenvaihtajan puuronkeittopalveluita!) Lempparini on mangopaloilla koristeltu versio, mutta eiköhän jotain koristeita löydy Suomestakin.
Mwili wote – kehoilo
Länsimainen kehopositiivisuuspuhe jättää usein omaan suuhuni karvaan jälkimaun. Siinä tuntuu aina olevan suru läsnä. Sellainen, joka kasvaa oikeamielisten julistusten ja vaiettujen tunteiden välisessä ristiriidassa.
Täällä en kuule moista puhetta. Mutta näen! Näen kaiken muotoisia naisia, jotka kantavat runsaatkin muotonsa sellaisella varmuudella, että silmät putoavat päästä. Naisia, jotka tihkuvat iloa omasta itsestään. Naisia, jotka tanssivat kuumasti, koska he ovat kuumia – eivät siksi, että he esittävät kuumaa jollekulle toiselle.
Sellainen pistää miettimään.
Olen tunnistanut, miten ankarin silmin olen aina katsonut itseäni. Luultavasti aika samanlaisin kuin lukemattomat muut länsimaiset naiset. Olen myös alkanut uudella tavalla maistella ajatusta, että tämä urhea, kolhuja kokenut, kaiken kestänyt keho ansaitsee vähän enemmän kiitollisuutta ja armoa.
Pamoja – yhdessä
Kun on kaukana kotoa, ystävystyminen tapahtuu nopeutetusti. Karkulaisten yhteisöstä tulee perheen tapainen turvapaikka, jossa mikään muu kuin rehellisyys ei toimi.
Uskon, että jos ihmiset eläisivät kaikkialla vähän kuin karkulaisten yhteisössä, maailma olisi parempi paikka.
Misumari – geelikynnet
Otin ensimmäiseni täällä – alun perin vahingossa puutteellisen swahilitaidon seurauksena, mutta sittemmin kehittyi addiktio. Tällä hetkellä vaaleankuultavissa kynnenkärjissäni on ripaus glitteriä, jonka näkemisestä saan paljon vitamiineja ja hivenaineita.
Kynsiini kiteytyy Kenian talouden ja yhteiselämän yksi ydin: täällä ostetaan palveluita. Glitterkynsiä näkee myös slummeissa, joissa ihmiset ostavat palveluita toisiltaan.
En ole kansantaloustieteilijä, mutta ihan vaistolla kannatan ideaa.
Ujasiri – urheus
”Kaiken näkemäni jälkeen en enää koskaan halua asettua pelkästään Suomeen tai Eurooppaan. Haluan toimia ympäristössä, jossa tuntuu kehittyvän maailman energia.”
Suurin piirtein näin sanoi taannoin yksi kaverini, joka on vuosia toiminut Afrikan vaativassa bisnesympäristössä – ja saanut varmasti tuta myös kyseisen energian varjopuolet.
Tajusin heti, mitä hän tarkoitti.
Luultavasti meillä Suomessakin oli sitä vielä viime vuosisadalla, mutta energialle näyttäisi tapahtuvan jotain kohtalokasta, kun tietty elintaso muuttuu itsestäänselvyydeksi.
Välillä ”kehittyvän maailman energia” maistuu amerikkalaiselta unelmalta. Ihmiset todella uskovat, että ryysyistä on reittejä rikkauksiin. Koskaan ei saa luovuttaa, koskaan ei saa päästää itseään helpolla. Aina pitää ajatella yli nykyhetken, tavoitella enemmän.
Mutta enemmän kenialainen energia maistuu uskomattomalta urheudelta. Useimmat hustlaavat sen seitsemää pikkubisnestä, jotta saisivat joka päivä lapset kouluun ja vatsat täyteen. Jos yksi bisnes karahtaa, sitten keksitään seuraava. Siinä ei vahdita oman jaksamisen rajoja tai harjoitella ein sanomista.
Haluaisin matkalaukkuun mukaan edes ripauksen täkäläistä urheutta. Ja lisäksi haluaisin tänne aika helkutin monta ripausta hyvinvointivaltion turvaa ja reiluutta.
Orodha ya kaunta – vastalista
Tasapainon vuoksi nimeän myös asioita, joita en tule kaipaamaan. Etenkin ensimmäisestä olen kirjoittanut paljon aiemmissa tarinoissani, joten nyt vain tiivistän.
- Eriarvoisuus, jyrkkä kuilu köyhien ja rikkaiden välillä. Se on äärimmäisen epäreilu. Se tuottaa turvattomuutta, uuvuttaa ja vie liikkumisvapauden. Se sävyttää (lähes) kaikkia kuilun ylittäviä ihmiskohtaamisia, joko avoimesti tai taustaväreilynä. Se myös herättää halun auttaa ja tuottaa kroonista riittämättömyyden tunnetta, koska halun ja kyvyn välinen suhde on toivoton. Olen yrittänyt tunnistaa ne hetket, kun oikeasti voin auttaa ja kestää ne hetket, kun en voi.
- Katkeileva netti. Varsinkin sateella sähkökatkoja on jatkuvasti ja netti takkuaa aivan tauotta. Syksyn sadekausi jatkui poikkeuksellisesti tammikuulle asti ja melkein saman tien alkoivat kevään sateet. Ja välillä netti elää omaa sadekauttaan, vaikka olisi kuinka kuivaa.
- Todella huono latuverkosto.
Näiden lisäksi jätän tänne leipäjuureni nairobilaisen sukuhaaran seitsemän uutta rönsyä. Omasta juurijuurestani teen paluumuuttajan.
Roho inacheza – hengen vuosipassi
Viime kerralla kerroin tanssiyhteisöstämme. Ostin helmikuussa Empire Dance Kenyan uudelle studiolle vuosipassin avajaistarjoushintaan, vaikka jäljellä oli enää puolitoista kuukautta tanssiaikaa. Se tuntui asianmukaiselta, koska henkeni jää tänne tanssimaan, ja täytyyhän senkin jotain maksaa.
Osa minusta jää tänne.
Kysymys miltä tuntuu lähteä on muuttunut taitavasti vältellystä abstraktiosta kokovartalotilaksi, jota on vaikea tiivistää. Paljon tunteita. Kouraisevaa haikeutta. Ikävää, jo etukäteen. Iloa ja helpotustakin.
Ystävä ehdotti, että vastaisin ihmisille vain, että PRKELE. Vähän tukahdutetusti niin kuin perusmykkä suomalainen pakahtumaisillaan.
Oikeasti kaikkein hallitsevin tunne on kiitollisuus. Kiitos Kenia ja ihmiset täällä. Kiitos kohtaamisista, lämmöstä, opetuksista, kiitos kaikista pysyvistä jäljistä. Kiitos elefantit.
Loppua kohti on vahvistunut tunne siitä, että meillä on nyt peruuttamattomasti kaksi kotia: Suomi ja Kenia. Tunakupenda milele, tutarudi. Me rakastamme teitä ikuisesti, ja palaamme kyllä.
PRKELE.
Kysymykseen miltä tuntuu olla taas Suomessa aion vastata jonkin aikaa, että en tiedä. Ja luultavasti olen jonkin aikaa vähän pihalla ja eksyksissä.
Kun patjat ja täkit ovat löytyneet, haluan nukkua viileässä talossa, herätä seuraavaan aamuun ja ahmia kaikkea rakasta tuttua, kauan kaivattua. Varsinkin rakkaita ihmisiä.
Tämä blogi on ollut kaksivuotinen tarina ja se on nimeään myöten sidottu elämääni Nairobissa. Olen luvannut itselleni kirjoittaa vielä noin yhden jälkikirjoituksen Suomesta käsin, paluun jälkeen. Mitä sen jälkeen tapahtuu, aika näyttää. Haluaisin jättää avoimen lopun, myös suojellakseni omaa sydäntäni. Kun elämä joskus vielä – syystä tai toisesta, tavalla tai toisella – tuo eteen lisää viileää vettä, kerron sitten.
Jo ennen jälkikirjoitusta painava, kahden vuoden kokoinen välikiitos. Kiitos palautteista, viesteistä ja ihan vain lukemisesta. Kiitos seurasta. ❤️
*
PS1. Olen lisännyt Viileisiin vesiin uuden alasivun: Kirjeenvaihtajan jutut. Sivu kuuluu Ylen Afrikan kirjeenvaihtaja Pasi Toivoselle, jonka juttuja on julkaistu kahden Kenia-vuotemme aikana Yleisradion eri välineissä, mutta niitä on ymmärrettävästi vaikea löytää jättisivustolta. Siksi oikotiet.
Kyseistä henkilöä tuttuun tapaan kiitämme tämänkin tarinan pääkuvasta.
*
PS2. Olethan jo piipahtanut Journalismia-alasivulla, johon olen koonnut omia täältä käsin tekemiäni juttuja. Ihan kelpo bonusraita Kenia-tarinoita sielläkin.
*
