Uko mahali sahihi kabisa, olet juuri oikeassa paikassa. Täällä kila mtu, jokainen ihminen on. Olemme erilaisia, mutta sama Mungu loi meidät kaikki ja rakastaa meitä kaikkia. Siksi meidänkin tulee arvostaa ja kunnioittaa toisiamme. Aamen.
Sitten tanssitaan ja lauletaan, kiitetään Jumalaa, tanssitaan ja lauletaan, rukoillaan, tanssitaan, kerätään kolehti ja tanssitaan ja lauletaan.
On syyskuinen sunnuntai, kauan odotettu Cultural Day, kaikkien heimojen yhteinen juhlajumalanpalvelus Kiberassa, Olympic Christian Centressä. Juhla alkoi aamukymmeneltä-ish ja puoli yhteentoista mennessä kirkko on aivan täynnä väkeä.
Edellisessä tarinassani nurisin, että paluu Dar es Salaamista Nairobiin tuntui kuin olisi siirtynyt lämpimästä värikylvystä mustavalkoiseen, viileään elokuvaan. Kadun syvästi typeriä sanojani. Katsokaa vaikka, miten luo-heimoon kuuluvat esittelevät itsensä kirkkokansalle:
Lisäksi jumalanpalveluksessa esittäytyvät kambat, kisiit, kalenjinit, taitat, maasait ja luhyat. Näemme myös pienoisnäytelmän, jossa kikuju-vanhempien (noin) kymmenen tytärtä tuo vanhempiensa eteen sulhasehdokkaat – kaikki eri heimoista, ja kaikki saavat liitoilleen siunauksen.
Tosielämässä heimojen yhteiselo ei ole aina aivan näin helppoa. Ei tällaisia päiviä muuten tarvittaisi.
Wanawake wawili – kaksi erilaista naista
Tulin, koska Lencer Awuor Nganyi kutsui minut. Lencer on ihminen, joka tykkää kokkaamastani ruuasta ja haluaa aina ennen ateriaa kiittää Jumalaa. Kun kerran sanoin rukouksen päätteeksi aamen, hän(kin) yllättyi ja nauroi: gooood!
Me ymmärrämme toistemme erilaisuuden ja tykkäämme toisistamme.
Viimeksi juttelimme miehistä. Hän kertoi, että tutustui kunnolla omaan aviomieheensä vasta naimisiin mentyään, koska muu ei olisi ollut sopivaa. Minä näytin hänelle meidän hääkuvaamme, jossa pienet lapsemme viskovat riisiä päällemme. Sitten puhuimme asioista, joita vain nainen voi ymmärtää ja nauroimme makeasti.
Lencer on kotiapulainen. Nairobilaiseen tyyliin vähän turhan korkeasti koulutettu, mutta jos ei sihteerin tutkinnolla saa töitä, sitten tehdään muuta.
Olen ymmärtänyt vertaiskeskusteluissa, että tänne tullessaan monet mzungut (valkonaamat) suhtautuvat kotiapuasiaan torjuvasti. Niin minäkin. Miksi ihmeessä jonkun pitäisi siivota minun sotkujani? Varsinkin kun olin tullessani lähinnä joutoakka, joka vasta etsi työtä ja leivänpaloja.
Ensimmäisessä Airbnb-kämpässämme asiaan ei sitten sisältynyt mitään valintaa: siivous kaksi kertaa viikossa kuului hintaan. (Me tosin tingimme puolet pois, koska kaksi tuntui älyttömältä.)
Aika pian aloin ymmärtää, että kotiapu on täällä aivan eri tavoin latautunut asia kuin Suomessa. Palveluiden ostaminen on pikemminkin kansalaisvelvollisuus kuin ylimääräinen luksus. Myös Lencerillä on kotiapulainen, joka asuu perheen kanssa ja huolehtii lapsista, kun vanhemmat tekevät työtä.
Se, että Westlandsissa asuva mzungu ei lainkaan palkkaisi kotiapua, olisi lähinnä sopimatonta, kitsasta ja todella outoa.
Kun sitten muutimme nykyiseen kotiimme, tavallaan ”perimme” ystävältämme Lencerin. Alussa kuvio vähän jännitti, siksikin, että meidän molempien toimisto on kotona. Miten mahtuisimme kaikki kolme samaan tilaan töinemme ja tapoinemme?
Nyt Lencer tulee joka tiistai ja tekee perussiivouksen niin taitavasti, että jos tähtäisin samaan lopputulokseen, saisin jynssätä aamusta iltaan kolme päivää viikossa.
Rentoutuminen taisi tapahtua toisena tiistaina. Olin tehnyt ruokaa ja Lencer otti kaksi kertaa lisää. Rakastun aina ihmisiin, jotka ottavat lisää. Ehkä neljäntenä tiistaina hän kutsui meidät Kiberan juhlaan, kotikirkolleen.
Tuishi pamoja – eletään yhdessä, rauhassa
Tässä samassa kirkossa, Olympic Christian Centressä, luo-heimoon kuuluva Lencer ja luhya-heimoon kuuluva Leonard Nganyi Ayub tapasivat toisensa 18 vuotta sitten. Naimisissa he ovat olleet 16 vuotta ja perheeseen kuuluu kolmen tyttären lisäksi kasvattipoika, jonka omat vanhemmat ovat kuolleet.
Lencer ja Leonard muuttivat itse Kiberasta pois runsas vuosi sitten: ostivat lainarahalla Nyanzasta palan maata ja alkoivat rakentaa taloa. Kirkko on kuitenkin heille yhä sekä oma ihmisyhteisö että Leonardin työpaikka: hän on yksi kirkon pastoreista.
Kiberan pastoreilla on yhteinen fellowship, joka kokoontuu kerran parissa kuukaudessa, rukoilee yhdessä ja juttelee ajankohtaisista asioista. Vuonna 2017 papit päättivät, että heimojännitteille täytyy tehdä jotain. Silloisten vaalien jälkeiset levottomuudet näkyivät Kiberassakin väkivaltaisuuksina ja etenkin kikujut ja luot, Kenian suurimmat heimot, uhittelivat toisilleen.
”Yhteisössä tapahtui silloin myös hyviä asioita. Ihmiset piilottivat toisiaan suojaan väkivallalta yli heimorajojen. Sellainen jää mieleen. Ihminen, joka saa apua, kertoo sen myöhemmin omilleen”, Leonard sanoo.
”Elämä on opettanut minuakin. Ihmiset, jotka ovat eniten tukeneet minua ja tehneet minusta minut, ovat olleet muita kuin omiani. Se, että autamme toisiamme, tekee meistä veljiä ja siskoja.”
Vuoden 2017 jälkeen Cultural Day – heimojen erilaisuutta ja yhteisyyttä juhlistava jumalanpalvelusjuhla – on järjestetty joka vuosi.
”Juhlan tärkein viesti on se, että eletään yhdessä, rauhassa”, sanoo Leonard.
Peke yangu – Kiberassa en ole yksin
Kibera on Nairobin suurin ja maailman neljänneksi suurin slummi, josta sanotaan, että sinne ei saisi mennä, eikä ainakaan yksin.
Hyvä juttu, koska juuri nyt minä en ole yksin, vaikka sitäkin on tullut Nairobissa harrastettua.
Nimi tulee nubian sanasta kibra, metsä. Britit perustivat alueen 1920-luvulla nubialaisten sotilaiden asuinpaikaksi, palkkioksi palvelusta ensimmäisessä maailmansodassa. Tällä hetkellä kahden ja puolen neliökilometrin ”metsässä” asuu (ehkä) noin 700 000 ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan paljon enemmän.
Joka kahdeksas maailman ihminen asuu slummissa eli enemmän tai vähemmän suunnittelematta syntyneellä alueella, jossa on tiheästi paljon ihmisiä ja vähän vesi-, sähkö- ja viemäröintijärjestelmiä. (Määritelmistä voi lukea tarkemmin vaikkapa täältä: Missä ovat maailman suurimmat slummit? Linkki vie Kehityslehden juttuun.)
Slummit ovat keskenään erilaisia, mutta kaikissa niissä ihmiset asuvat ja elävät, heräävät päivän töihin, kasvattavat lapsiaan ja toivovat heille vähän parempaa elämää.
Ja aika moni käy kirkossa sunnuntaisin.
Leonardin varovaisen arvauksen mukaan Kiberassa on ”ehkä tuhat” kirkkoa. ”Melkein kaikki täällä käyvät jossain kirkossa ja jos kaikki saavat saman viestin uskonnollisessa yhteisössään, sillä on merkitystä.”
Vaikka kuluneen elokuun vaalit olivat jälkitiloineen monivaiheiset, Kiberassa vältyttiin väkivaltaisuuksilta.
Perinteisesti heimoajattelu on ratkaissut Keniassa vaalit, ja toiminut vaalien jälkeisten kärhämien suorittavana portaana. Juuri se pitää Leonardin mielestä kyseenalaistaa.
”Se, että poliittiset johtajat yrittävät ohjata joukkojaan äänestämään heimorajojen mukaan, on ihmisten aliarviointia ja vaarallista leikkiä heidän turvallisuudellaan. Me emme ole karjaa, me haluamme valita itse.”
Kelele za watoto – kiitos lasten melusta
Nappasin pienen Noellan syliini vähän vahingossa, vaistolla, kun hän vaelteli yksin ympäri kirkkoa ja kulki ohitseni itkien lohduttomasti. Tyttö hämmästyi niin, että siihen loppui itku. Sen jälkeen hän palasi uudestaan ja uudestaan. Äitinsäkin löytyi, hän otti meistä tuon kuvan.
Viimeisellä kerralla tyttö oli saanut jostain uskomattoman riittoisan, tahmean karkin, jota hän pyöritti edestakaisin suusta oikeaan käteen, suuhun, vasempaan käteen, omaan mekkoon, suuhun, minun mekkoon, suuhun…
Tuli kauhea ikävä aikaa, kun omat lapseni olivat pieniä.
Sitten minut kutsuttiin yllättäen lavalle tervehtimään ihmisiä, kertomaan itsestäni ja ”heimostani”. Sain häkellykseltäni sanottua varttiswahiliksi jotain siitä, miten tunteet tarttuvat. Ilo tarttuu, yhteenkuuluminen tarttuu. Täällä se on niin sakeaa, että se tarttuu jopa minuun, vaikka olen tällainen heimoton ja tullut niin kaukaa.
Mitä olisin sanonut, jos olisin ehtinyt ajatella?
Ehkä sen, että jos pyhyys haluaa puhutella minua, tämä taitaa olla ihan paras tapa.
Erosin kirkosta nuorena vihaisena naisena, lähinnä vastalauseena naisten asemalle ja ihmis- ja maailmankuvalle, joka hallitsi silloista keskustelua. En ole asiaa aktiivisesti katunut, mutta olen tuntenut toisinaan… hengellistä kaipuuta.
En löydä sille parempaakaan ilmausta.
Olen viettänyt tunteen kanssa aikaa lähinnä metsissä ja aavoilla selillä. Kirkossa olen käynyt harvakseltaan, ja kokemukset ovat olleet vaihtelevia. Yksissä rippijuhlissa sain mennä pakanakummina mukaan ”oman lapsen” siunaushetkeen ja yllättäen huomasin liikuttuvani sydänjuuriani myöten. Toisista rippijuhlista poistuin raivon vallassa. Miksi helkutissa lapsiparkoja, joilla on muutenkin tekemistä ihmiseksi kasvamisessa, pitää kiusata saarnalla, jonka ainoa sysi-iloton viesti on se, että sinä olet tehnyt perisynnin ja se sinun pitää maksaman? Todellako: nämä hormonimyrskyistään hämmentyneet, aknen kiusaamat, äkkivenähtäneet koipeliinit – perisynnin?
Jos kirkossa olisi ikinä ollut tällaista kuin tänään Kiberassa, palaisin uudestaan ja uudestaan.
Yhteensä nelisen tuntia kestäneen juhlajumalanpalveluksen päätteeksi yksi pastoreista luettelee kiitokset. Lista on pitkä, mutta aivan ensimmäiseksi hän sanoo: kiitos lasten melusta.
Kiitos erilaisuudestamme, kiitos yhteisyydestämme, kiitos täällä tänään ja huomenna tuolla pitkin, tosielämässä.
Asante, kiitos.
Sitten syötiin yhteinen ateria, eri heimojen bravuuriherkkuja: mukimo-perunamaissimuusia (kikujut), engirr-lammasta (maasait), omena-pikkukalakeittoa ja aliya-lihapataa (luot), matoke-banaaneja (luhyat), managu-vihermuhennosta (kisiit) ja mchuokoi-papumuhennosta (kambat).
Ja anteeksi, jos ja kun raportissani heimokielet ja swahili sekoittuvat hallitsemattomasti. Sopii itse tulla yrittämään jäsennellympää suoritusta.
Roho takatifu – pyhä henki?
Kirkkoreissua edeltävällä viikolla olin hyvää vauhtia vajoamassa alakuloon. Ikävä iskee toisinaan yllätysaaltoina. Juuri nyt olen viiden miljoonan ihmisen kaupungissa, jossa kukaan ei oikeasti tunne minua. Ei sillä tavalla kuin ystävät ja rakkaat tuntevat, hyvässä ja pahassa, ja silti hyväksyvät. (Kotonani asuva kirjeenvaihtaja on poistunut maasta juttureissuilleen. Kaikki viittaa siihen, että hän kyllä hyväksyy.)
Lisäksi ehdin tuskastua työpoliittisiin takaiskuihin ja jumeihin: journalististen prosessien vaikeuskertoimiin itselle vieraassa yhteiskunnassa. Pitikö minun tulla tänne asti tuntemaan riittämättömyyttä? Taas, aina?
Jos on jo pakomatkalla, mihin sitten paetaan?
No, sunnuntaina en muistanut mitään koskaan murehtineeni, kun iloenergia vyöryi ylitseni.
Maanantaiaamuna puhelimeen ja meiliin alkoi loksahdella vastauksia, joita olin jo lakannut odottamasta. Sawasawa totta kai onnistuu haastattelu, sawasawa toki voimme tavata.
Pyhä henki?
Monet täällä sanovat, että Mungu akipenda, atapenda tu. Jos luoja suo, ja kyllähän hän suo.
PS. Lencer pyysi, että kuvaan ja videoin kulttuuripäivää. ”Anna sitten meille kuvia ja kerro kaikille.”
Comments
Comments are closed.