Mtu wa kwanza eli mistä ihminen ilmestyi?

Mistä minä tänne ilmestyin? Mistä ihminen?

Kuljen Nairobin katuja kohti kansallismuseota ja jo menomatkalla tunnen perimmäisten kysymysten pohjaimun vievän mieltäni.

Parin kuukauden jälkeen Täytyy nähdä Nairobissa -listani on vielä pitkä, tänään poimin siitä Nairobi National Museumin (linkki vie museoon). Tuntuu aiheelliselta, koska historian jäljet leijuvat täällä sakeana ilmassa jo kielten ja kulttuurien jokapäiväisessä kirjossa. Kaiken lisäksi elämme ihmislajin kehdossa.

Täältä kaikki alkoi ja täällä minä nyt tallustelen. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Imani saiansi – usko fossiileja

”Ajatteletko, että Jumala loi ihmisen vai että ihminen on kehittynyt apinasta”, kysyy Samuel, joka lähtee oppaakseni kiertämään museota.

Hmm… No en usko, että ihminen pingahti tänne seitsemäntenä päivänä valmiina taistoon. Uskon evoluutioon, lajien ja yhteisöjen hitaaseen kehittymiseen. Prosessi on kuitenkin ollut niin uskomaton, että missään tapauksessa en kiistä mahdollisuutta, että mukana on ollut jonkinlaisia korkeampia voimia.

Entä itse, kysyn Samuelilta.

”Ajattelen, että Jumala loi ihmisen”, hän sanoo.

Sitten hän vie minut huoneisiin, jotka ovat täynnä fossiileja, pääkalloja ja luita miljoonien vuosien takaa. Apinoita, ihmisiä ja kaikkea siltä väliltä.

Raamatun mukaan ihmisen maailma on noin 6 000 vuotta vanha. Tällä mentiin 1800-luvun puoliväliin asti, kunnes tuli Charles Darwin, evoluutioteoria ja sittemmin yhä monisyisemmäksi tarkentunut mallinnus siitä, miten ihmisen sukupuu erkani simpanssin sukupuusta Afrikassa seitsemän miljoonaa vuotta sitten. Homo-suku, ihmisen esimuoto, alkoi kehittyä noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten ja homo sapiens, nykyihminen, noin 200 000 vuotta sitten.

Pitkä matka simpanssista minuun ja Samueliin ei ole ollut suoraviivainen polku. On ollut kenianihmistä, turkananihmistä, käteväihmistä, australopithecus afarensiksen ihmistä, floresinihmistä, pekinginihmistä, jaavanihmistä, georgianihmistä, euroopanihmistä…

Haluatteko, että jatkan?

Ainakaan ette halua, että sotkeudun lopullisesti siihen, miten eri löydöt ja teoriat tukevat tai kumoavat toisiaan. Mitä enemmän tiedetään, sitä selvempää on, että kaikkea ei tiedetä. Siitä ollaan kuitenkin laajasti yhtä mieltä, että ensimmäinen ihminen oli niin sanottu pystyihminen, noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten. Hänestä kehittyi heidelberginihminen, josta kehittyi Euroopassa neandertalinihminen, Aasiassa denisovanihminen ja Afrikassa nykyihminen.

Yhden syntykodin teoriaa tukevat fossiilit, arkeologiset löydöt sekä biokemialliset ja geneettiset todisteet. Afrikka on ainoa maanosa, josta on löytynyt katkeamaton ketju fossiileja ihmisapinoista nykyihmiseen. Selkein siirtymä esi-ihmisestä ihmiseen on tapahtunut kenianihmisestä turkananihmiseen ja siitä afrikanpystyihmiseen. Prosessin hot spot on ollut Turkanajärvi, joka sijaitsee Itä-Afrikan hautavajoamassa pääosin Kenian alueella, pohjoisessa myös Etiopian puolella.

Täältä Itä-Afrikasta me lähdimme levittäytymään Lähi-idän kautta ylt’ympäriinsä noin 60 000 vuotta sitten. Erilaiset ruokavaliot, elämäntavat ja ympäristön vaatimukset ovat sittemmin muokanneet ulkonäköämme: pään muotoa, kasvonpiirteitä, silmien väriä ja ruumiinrakennetta. Me pimeässä kasvaneet olemme kaikin puolin haalistuneet ajan myötä.

Yhden alkukodin teoria ei ole mikään pikku juttu maailmassa, jossa ihmiset kovin mielellään rakentelevat symbolisia ja konkreettisia muureja eri ihmisryhmien välille. Aitojen rakentajat uskovat perustavanlaatuiseen erilaisuuteen, vähän niin kuin aiemmin vallalla ollut ”monialueteoria”, jonka mukaan eri rotulinjat ovat kehittyneet eri puolilla maailmaa eri juurista.

Uskokaa fossiileja, kemiaa ja genetiikkaa. Me olemme kaikki samaa sukupuuta ja perimmiltään samaa ”rotua”. Kaikki nykyiset väestöt ovat kovin nuoria ja syntyneet moninkertaisissa risteytysketjuissa, eikä mikään ihmisen olomuoto ole ikinä ollut pysyvä tai ”puhdas”, eikä tule koskaan olemaan.

Chili paneer ja muita jälkiä

Samuel hoputtaa jo seuraavaan huoneeseen, on aika loikata pääkallogalleriasta joitakin miljoonia vuosia elämässä eteenpäin.

Vaellamme läpi Kenian historian ensimmäisistä metsästäjäkeräilijöistä suureen koloniaalisen verilöylyyn. Käymme läpi tuontiuskonnot (islam idästä, kristinusko lännestä), luonnonvarojen rosvouksen ja orjakaupan.

Brittihallinto toi tänne myös suuren rautatietyömaan, joka antoi alkusysäyksen Nairobin synnylle (siitä kerron lisää täällä: Nimen löytyminen) ja tuntuu yhä ruokavaliossani. Mombasasta Ugandaan vievä rata maksoi viisi miljoonaa puntaa. Britit perustelivat kallista laskua omille kansalaisilleen lupaamalla, että rautatien avulla päästään tehokkaasti käsiksi Itä-Afrikan luonnonvaroihin, ja se lupaus piti. Rautatien rakentajiksi kuljetettiin merten takaa 38 000 intialaista, joista tuhannet kuolivat tauteihin tai leijonan kitaan, mutta moni jäi.

Keväällä 2022 olen löytänyt uuden lempiruokani chili paneerin, jota täällä saa melkein joka kuppilasta.

Kapinahenki siirtomaaisäntää kohtaan kyti, kunnes roihahti. Mau Mau -kapinaksi kutsuttu itsenäisyystaistelu (1952–1959) kukistettiin verisesti, mutta liikkuva juna ei tee U-käännöstä. Koko Afrikan yli pyyhkäisi itsenäistymisten aalto ja yhtenä sen merkkipaaluna Kenia vapautui brittivallasta 12.12.1963.

Nairobissa ja Keniassa on yhä paikkoja, jotka on nimetty siirtomaa-ajan herrojen ja rouvien mukaan. Eikö se tunnu väärältä, kysyn Samuelilta.

”Ei se miltään tunnu. Eihän meillä ole niille paikoille muitakaan nimiä”, hän sanoo.

Nuoret kenialaiset eivät mieti kolonialismia, kiteytti kerran eräs toinen nairobilainen. Ja lisäsi, että melkein kaikki ovat täällä nuoria. Hieman pyöristäen noin 60 prosenttia on alle 25-vuotiaita ja vain alle kolme prosenttia yli 65-vuotiaita. Kuten valtaosa kenialaisista Samuel (ja luultavasti myös Samuelin isä) on elänyt vain itsenäisyyden aikaa.

Sitä paitsi useimmilla ihmisillä on akuutimpaa miettimistä.

Samuel kertoo olevansa kaksinkertainen paluumuuttaja. Ennen koronaa hän opiskeli ja teki töitä Nairobissa, mutta palasi kotikyläänsä, kun lockdown vei työt. Nyt hän on tullut taas etsimään leivänsyrjää ja sanoo olevansa onnekas, kun sai paikan museon vapaaehtoisreservissä. Oppaat eivät saa palkkaa museolta, vaan tulot ovat tippien varassa. Minä olen tänään ensimmäinen ja ehkä ainoa asiakas, koska vapaaehtoisia on paljon.

Mgeni kutoka mbali – muukalainen alkukodissa

Palaan kiertotietä kotiin, ensimmäisen Nairobin-kotimme lähikatuja pitkin. Löydän tutun perheen, joka pyörittää yritystään vilkkaan kadun pientareella kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan. Isä höylää perunasta ja kassavasta lastuja suoraan avotulella kuumennettuun öljyyn. Äiti suolaa ja pakkaa, sulkee pussit sulattamalla muovia tulessa paljain käsin. Alle kouluikäinen tyttö istuu öljypadan vieressä ihmeen kärsivällisesti. He tervehtivät minua kuin vanhaa tuttua, pitkästä aikaa.

Jatkan matkaa, kassissa koko maailman parhaita sipsejä. Väistelen työmatkalaisia ja välttelen autojen eteen horjumista. Sivusilmällä näen ihmisjoukon keskellä yksin kulkevan valkoisen miehen, joka näyttää jotenkin eksyneeltä ja ulkopuoliselta. Haalistuneelta.

Näytänköhän minäkin? Olenko minä?

Tietenkin olen. Tulin alkukotiin kaukaa, esivanhempieni vuosituhantisten kierrosten takaa. Ihmiset täällä ovat tulokasta kohtaan valtavan lämpimiä ja arkireitille kertyy hiljalleen omia juttuja, kavereita, ystäviä, sipsiperheitä. Silti jossain aivan muualla on maailma, jossa minut tunnetaan ja jossa tunnen ihmiseni, juureni ja joukot, joihin kuulua. Kaikessa täällä tuntuu muukalaisuuden sivumaku, yhtä aikaa makea ja karvas.

Nairobi on paikka, jossa tullaan ja mennään, kaikilla on omat kiireensä. Välillä kuluu pitkiä aikoja hyvässä seurassa: me, myself and I.

Yksinäisyys on lepoa. Se on vanha rakas ystävä, jota tarvitsen yhtä syvästi kuin tarvitsen muita ihmisiä. Yksinäisyyden puutostila tuottaa henkistä muumioitumista ja hapenpuutetta aivan samalla tavalla kuin ihmispuutostila. Silti kaikki yksinäisyydessä ei tunnu helpolta.

Kun kävelee kaduilla yksin, vieras kaupunki on vähän vieraampi. Yksin on vähän enemmän varuillaan ja vähän tietoisempi jatkuvasta vaarallisuusstressistä. Sätkähdän, kun auto sanoo liian lähellä TÖÖÖT, ja näillä reitillä saa sitten sätkähdellä. Varuillaan oleminen väsyttää ja lopulta ärsyttää.

Toisaalta kun kävelee yksin, on vähän vapaampi ja vähän enemmän auki. Ja kun vieras kaupunki on vähän vieraampi, altistuu myös kauneussätkyille, jotka helposti ohittaa tutussa paikassa, toisten seurassa. En minä kotona taivastele jokaista kukkivaa kortta ja veden virtausta tällä tavalla. Ehkä ohitan ihmisiäkin tuttuuden sumussa.

Lähdemme pian Suomeen kesäpyrähdykselle. Tyhjennämme kotitalon vuokralaista varten ja tankkaamme läheisiä.

Jospa osaisi kohdata Käpylässä piipahtelevan pihajäniksen yhtä kiinnostuneena kuin kotikujan vakioapinan täällä.

Jospa oppisi näkemään tuttuuden vieraudessa ja vierauden tuttuudessa.