Msitu wa Karura – metsä miljoonakaupungissa

Karuran metsä on ensimmäinen paikka, johon Nairobissa sumeilematta rakastuin, heti.

Asun Tampereella Kaupin metsän reunassa ja metsä on aina ollut minulle personal trainer, terapeutti ja rippipappi. Ja tietenkin huvipuisto.

Tulin Kaupista Karuraan ja löysin samalla ensimmäisen rutiinini matkalla kohti nairobilaisuutta. Takana on nyt viisi perjantaita ja joka perjantai olen lähtenyt metsään. (Lisäksi välillä muinakin päivinä.)

Karurassa vierähtää helposti pari tuntia ihan vain vaeltelemalla polkuja pitkin. Välillä korkeuserot nostavat hien pintaan, välillä vain lepään ja katselen kaikenlaista kaunista. Tai kuuntelen. Olen huono tunnistamaan lintuja, mutta taivas, miten kiehtovasti ne juttelevat ja laulavat.

Jos on tuuria, pusikosta kuuluu isompaa suhinaa ja paikalle ilmestyy apinoita, pieniä suni-myskiantilooppeja tai kiinnostavia pikkuliskoja.

Muujiza mdogo – pieni ihme?

Nairobi on jättimäinen rakennustyömaa. Moni on sanonut, että jos täältä on muutaman kuukauden poissa, kaupunki ehtii aina jostain kulmasta muuttua tunnistamattomaksi.

Vuonna 1950 kaupungissa asui alle 90 000 ihmistä, nyt viisi miljoonaa. Kasvuvauhti on kiihtynyt niin, että väkiluku on lähes kaksinkertaistunut viimeisen 15–20 vuoden aikana.

Rakennustyömailla liikkuu rahaa ja kun rahantekoon, kaavoitukseen ja politiikkaan kietoutuu tukeva annos korruptiota, on ihmeellistä, että kaiken tämän keskellä on suojeltu yli tuhat hehtaaria metsää: yksi maailman laajimmista urbaaneista metsäalueista.

Mutta ei, kyse ei ole ihmeestä.

Karuran metsästä tehtiin suojelupäätös jo vuonna 1932, mutta kaupungin kasvaessa päätös on rakoillut monta kertaa.

Friends of Karura -yhdistyksen nettisivuilla kehotetaan jokaista Karurassa kulkevaa suomaan kiitollinen ajatus Wangaari Maathaille, joka vuodatti vertaan johtaessaan taistelua metsän anastajia vastaan.

Shujaa wa msitu – metsän sankari

Wangaari Maathai (1940–2011) oli aikamoinen tapaus. Ensimmäinen tohtoriksi väitellyt itäafrikkalainen nainen, Nairobin yliopiston ensimmäinen naisprofessori ja tuhansien taimien istuttaja, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon (2004) ensimmäisenä afrikkalaisena naisena.

Nuorena biologina Wangaari huolestui eroosion ja metsäkadon vaikutuksesta köyhyyden ja eriarvoisuuden syvenemiseen. Hän perusti Green Belt -ympäristöliikkeen (1977), joka on antanut naisille työtä ja itsetuntoa – ja istuttanut eri puolille Afrikkaa kymmeniä miljoonia puuntaimia.

Taimista kasvoi muutakin kuin puita: ihmiset alkoivat uskoa siihen, että heillä on oikeus vaatia demokratiaa ja kestävää kehitystä.

Nairobissa asiat kärjistyivät 1980- ja 1990-luvuilla, kun suojelluista kaupunkipuistoista, Uhurusta ja Karurasta, myytiin kaikessa hiljaisuudessa tonttimaata yksityisten rakennuttajien rahantekoalustoiksi. Wangaari Maathai käynnisti kapinan metsien ryöväystä ja ex-presidentti Daniel arap Moin korruptoitunutta hallintoa vastaan. Taistelussa oli väkivaltaisia vaiheita, joissa myös Wangaari itse pidätettiin ja pahoinpideltiin useaan kertaan.

Vuosituhannen vaihtumisen kynnyksellä hallinnon harjoittama väkivalta alkoi kääntyä itseään vastaan. Tammikuussa 1999 Wangaari oli kutsunut naiset Karuraan taimenistutustalkoisiin, joilla vastutettiin metsän laitonta myymistä. Turvallisuusjoukot hyökkäsivät naisten kimppuun ja myös Wangaari itse päätyi sairaalahoitoon.

Kansainvälinen paine siirtyi yhä vahvemmin metsänsuojelijoiden puolelle. Muun muassa YK:n ympäristöohjelma UNEP uhkasi siirtää päämajansa pois Keniasta, ellei meno muutu.

Tarinan opetus: taistelu kannattaa.

Moin valtakauden päätyttyä Wangaari Maathai valittiin Kenian parlamenttiin ja hän toimi apulaisympäristöministerinä 2003–2005. Vuonna 2005 Keniassa astui voimaan uusi Forest Act, metsälaki, joka merkittävästi vaikeutti suojelupäätösten rikkomista.

Wangaari Maathai kuoli syöpään vuonna 2011. Aikalaiset muistelevat ihmistä, joka teki paljon ja innoitti myös muut ympärillään tekemään enemmän.

Tässä yksi muotokuva hänestä: Wangari Maathai Tribute Film.

Vipepeo peponi – perhosia paratiisissa

Vuonna 2009 perustettu Karuran ystävät, Friends of Karura Community Forest Association, päätti varmistaa suojelualueen turvallisuuden rakentamalla koko metsäaluetta ympäröivän sähköaidan. Vartioituun metsään pääsee pientä maksua vastaan muutamasta portista.

Kun aita oli valmis vuonna 2011, Karuran ystävät kutsuivat nairobilaiset juhlallisiin avajaisiin ja julkistivat uuden sloganin: secure, safe & serene – and open for visitors. Turvallinen ja rauhallinen – ja avoin vierailijoille.

Pikku-Karuran Sigiria-portille vie vehreänä mutkitteleva Peponi Road, paratiisitie, mikä tuntuu kaikin puolin sopivalta. Metsän maagisessa rauhassa tuntuu vaikealta uskoa, että ennen vanhaan Karuraa pidettiin pahamaineisena loukkona, jossa ryöstäjät ja murhaajat joukolla lymysivät.

Keväällä 2022 Karuran metsä on Nairobissa ainoa paikka, jossa en keksimälläkään keksi mitään pelättävää.

Tai no… kerran yksi apina päästeli äreitä alfauroksen varoitusääniä, kun menin kai liian innokkaasti kohti. Peräännyin, mutta vain suojellakseni hänen tunteitaan. Väitän, että tiukassa paikassa olisin voittanut kädenväännössä. (Hänen kuvansa löytyy ensimmäisen tarinan lopusta: Nimen löytyminen.)

Karuran kertamaksu on kenialaiselle vajaan euron, vakituiselle asukkaalle pari euroa ja turistille vitosen. Vuosipassista maksoin noin 60 euroa (7500 shillinkiä). Karuran ystävien tilastojen mukaan metsässä vieraillaan noin 30 000 kertaa kuukaudessa. Noin 70 prosenttia kävijöistä on kenialaisia, mutta myös Nairobin expatit ja turistit ovat selvästi ottaneet Karuran omakseen.

Suomalaisesta on tietysti vähän hassua maksaa metsään pääsemisestä, mutta maksan mielelläni, kun tiedän pääsymaksujen tuoton päätyvän metsän hoitamiseen ja vaalimiseen. Karuran ystävät kutsuvat ihmisiä myös erilaisiin istutus- ja hoitotalkoisiin. Metsä on yhteinen asia ja mukaan pääsee myös uusnairobilainen, kun vain löytää oikeat someryhmät.

Sloganin väite ”avoin vierailijoille” on silti ehkä vähän liikaa sanottu. Varmasti monille nairobilaisille euronkin sisäänpääsymaksu on liikaa.

”Minä en todellakaan tarvitse metsää, minä kasvoin metsässä”, nauroi eräs maalta muuttanut Uber-kuski, joka kerran kyyditsi minua Sigirian portille.

(Sama heppu esitelmöi minulle kiihkeästi, että Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat täysin oikeutettuja ja ymmärrettäviä, kun USA ja Nato sillä tavalla puskevat uhriparan päälle. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta, kun joudun samantapaiseen keskusteluun, mutta kenialaisten Venäjä-kuva on oma, aivan eri tarinansa.)

Karurassa on vaelluspolkuja yhteensä yli 50 kilometriä, muutama kilometri myös esteetöntä pyörätuolibaanaa. Maasto on vaihtelevaa ja matkan varrella näkee vesiputouksia, luolia, suomaita, eukalyptus- ja bambumetsiä ja muita ylänkömetsien puulajeja.

Välillä en tiedä, missä olen, mutta se on minulle kovin tavallinen olotila ihan missä tahansa – kaduilla ja kujilla, erämaissa ja ostoskeskuksissa. (Olen eksynyt myös junaan ja siellä on sentään vain kaksi suuntaa.) Suomalaismetsissä olen kantapään kautta opetellut tarkkailemaan auringon liikkeitä, mutta täällä on turha yrittää. Kun käyskentelee vain parisataa kilometriä päiväntasaajasta etelään, auringon antama kompassi on auttamatta rikki.

Ei se mitään, eksyksissä on turvallista. Elämä on opettanut, että kun vain rauhallisesti jatkaa matkaa, lopulta aina päätyy johonkin, missä voi tunnistaa oikeaan suuntaan vievän johtolangan. Tarvittaessa oikean suunnan voi aina määritellä uudestaan.

Kyll joka paikast joka paikkam pääse, kuten kotonani asuva raumalaistaustainen kirjeenvaihtaja ruukaa sanoa.

Kun pimeän tullen metsän portit suljetaan, ihmisten on aika poistua. Apinat jäävät. Ja perhoset, linnut (parisataa lajia!), lepakot, pensaspossut, sivetit, hunajamäyrät, oravat, jänikset, matelijat, ties ketkä…

Ja Wangaari Maathain henki.

*

(Jutun pääkuvan on ottanut Timo Voipio tilanteesta, jossa Pasi Toivonen otti minusta muotokuvaa vastasyntyneeseen blogiini. Lopputulos löytyy tuolta: Minä. Muut kuvat otin itse.)