Martin Mwariri on iso, pysäyttävä hahmo. Arpia pitkin päätä, oikeassa kädessä on jäljellä vain peukalo, korva kursittu kiinni, leuka raudoitettu paikoilleen. Poliisin poika, josta tuli gangsteri ja jonka ei pitäisi enää olla edes elossa.
Tapasin hänet juttukeikalla Kamitin vankilan poikien osastolla syyskuun alussa. Siellä teinipojat odottavat neljän kuukauden vankeustuomioita jopa vuosikausia kestävässä tutkintavankeudessa karuissa oloissa. Useimmille Martinin kokoama vapaaehtoisryhmä on ainoa kontakti ulkomaailmaan. (Lue koko juttu Maailman Kuvalehdestä.)
Oikeastaan Martin, 53, päätyi poikien luo yrittäessään löytää pelastusta itselleen, epätoivoisesti ja kauan. Sitten yksi asia johti toiseen.
Vita ya upweke – yhden miehen sisällissota
”Olin nelilapsisen perheen toiseksi vanhin ja esikoispoika. Olin sairastelevainen pikkulapsi ja vietimme äidin kanssa pitkiä jaksoja lastensairaalassa. Varmaan siksikin meille syntyi syvä side. En ymmärtänyt, miksi äiti sitten muuttui ja etääntyi, kun pikkuveljeni syntyi. Veljeni oli terve ja helppo vauva ja ajattelin, että siksi äiti piti hänestä enemmän. Minä olin viisivuotias kuriton poika, johon äiti hermostui, löi ja rähjäsi.
Isä eteni poliisiuralla ja asui paljon työkomennuksilla pitkin Keniaa. Me muut pysyimme Nairobissa. Kun isä tuli kotiin, vanhemmat riitelivät – useimmiten isän muista naisista.
Aloin jo pikkusällinä varastella tupakkaa ja tehdä pahojani. Isäkin opetti esikoispoikaansa tavoille: olin kuusivuotias, kun hän alkoi antaa minulle olutta.
Koulussa alamäki alkoi kunnolla siitä, kun esikoulun opettaja löi minua korvaan, kovaa. Isä raivostui, veti minut mukaansa, käveli poliisiunivormussa koululle ja löi naisopettajaa. Sen jälkeen opettaja ei puhunut minulle koskaan, sanaakaan. Suorat kysymykseni hän ohitti. Kun siirryin esikoulusta kouluun, maine opettajia lyövän poliisin poikana seurasi perässäni. Minusta tuli yksinäinen hylkiö, jolla ei ollut yhtään ystävää. Vasta kolmannen luokan opettaja katkaisi pelin. Hän pyysi äitini koululle ja ehdotti kolmosluokan aloittamista uudestaan, jotta voisin saada puhtaan alun.
Kirjoitin koulussa ensimmäisen englanninkielisen lauseeni: Jeesus on paras ystäväni. Opettajan mielestä väite oli rienausta.
Minua luokalle jääminen hävetti. Aloin lintsata ja tehdä lisää typeryyksiä. Olin kahdeksan, kun äiti heitti minut ulos. Vietin yöt kaduilla ja päivisin kävin kotona etsimässä ruokaa, kun muut olivat töissä ja koulussa. Jossain vaiheessa sain luvan palata.
Kuulin paljon huonoja asioita itsestäni ja olin varma, että minusta ei voisi koskaan tulla mitään hyvää. Olin hirveän vihainen lapsi, joka tappeli kaikkien kanssa.
Olin ehkä kahdentoista, kun äitikin lähti ja jäimme yksin nuorempien sisarusten kanssa. Hetken pärjäilimme keskenämme, kunnes eno tuli ja vei meidät slummiin isovanhempien luo. Siitä alkoi salailu. Kävimme edelleen koulua Muthaigan hyvällä alueella. Yritimme salailla rikkailta koulukavereilta surkeita eväitämme ja sitä, että tulemme joka aamu slummista.
”Isä näytti minulle,
että näin miehen kuuluu elää.
Ja niin aloin elää.”
*
Elämä alkoi, kun isä vei minut yläkouluun sisäoppilaitokseen koillis-Kenian syrjäseuduille. Sairastin alussa malarian, joka melkein tappoi minut, mutta olin taivaassa. Olin vapaa. Olin breakdancea osaava supertähti pääkaupungista, tytöt tappelivat minusta ja pojat kirjoittivat nimeni seinään.
Jopa koulutodistukseni rankattiin top kymppiin, mikä oli elämäni suurin saavutus. Kotiväki ei sitä huomannut ja se lannisti. Miksi epäonnistumiseni huomataan, mutta onnistumisella ei ole väliä?
Liu’uin taas käyttämään tupakkaa, marihuanaa, mira-huumetta, alkoholia… Lintsasin ja rettelöin. Lukio oli yhtä suurta tuhoa ja itsetuhoa. Välillä isä kävi luonani, eikä enää peitellyt irtosuhteitaan. Sekin kävi ilmi, että ’sukulaistalo’, jonne isä oli vienyt minut toipumaan malariasta, oli itse asiassa ilotalo.
Isä halusi näyttää minulle, että näin miehen kuuluu elää. Ja niin aloin elää.
”Minut pidätettiin lukemattomia kertoja,
mutta aina onnistuin maksamaan
tai lahjomaan itseni vapaaksi.”
*
Lukion loppuvaiheessa olin tutustunut isän kautta poliisikoululla työskentelevään mieheen. Hän katsoi, että olen vahva, iso mies, ja pyysi rekrytoitumaan koulutukseen lukion jälkeen. Menin, täytin vaatimukset ja läpäisin terveystarkastuksen. Ehdin olla koulutuksessa kuukauden, kun yhtenä yönä koulun pihaan ajettiin kuorma-autoilla uusia miehiä. Seuraavana aamuna koulun seinälle ilmestyi lista kokelaista, jotka saivat tehdä tilaa tulokkaille. Minun nimeni oli listassa.
Uudet kokelaat kuuluivat presidentti Moin kalenjin-heimoon. Tuttu opettaja kannusti minua palaamaan seuraavassa rekrytointierässä, mutta silloin olin jo kaukana.
Ryhdyin taas juomaan ja käyttämään huumeita. Vanhempien luo ei ollut menemistä, joten palasin ghettoon isovanhempien luo. Aloin ystävystyä ganstereiden kanssa. Rikokset alkoivat varastelusta ja pikkubisneksestä. Sitten siirryin isompiin ja helpompiin rahoihin, ja aloin kerätä matatu-busseilta suojelurahaa.
Tappeluista ja jengisodista tuli arkipäivää, ja minä olin oman porukkani johtaja. Minut pidätettiin vaikka kuinka monta kertaa, mutta onnistuin aina maksamaan tai lahjomaan itseni vapaaksi. Kerran olin menossa oikeuteen kahdesta syytteestä: varkaudesta ja väkivaltaisesta ryöstöstä. Varkaudesta selviää maksamalla, mutta jälkimmäisestä olisi saanut vankeustuomion. Annoin syytteitä valmistelleelle poliisille 5000 shillinkiä (noin 32 euroa) ja se riitti: hän vei tuomarille vain varkaussyytteen. Kun minulle sitten luettiin tuomio, vahingossa melkein hurrasin.
”Rukoilin, paastosin ja luin raamattua
– ja samaan aikaan löin vaimoani
ja räjähtelin.”
*
Avioliitto ja ensimmäisen tyttären syntymä 23 vuotta sitten oli herätys. Tajusin, ettei tällainen mies voi kasvattaa lapsia. Yritin syntyä uudestaan, uskon kautta.
Työskentelin kaupungintalolla, keskellä korruptiota. Yritin pysyä puhtaana, mutta kun palkanmaksu viipyi joskus kuukausia ja vuokranantaja koputteli ovea, sorruin taas. Kyllä Jumala ymmärtää, ajattelin. Yhdessä vaiheessa lakkasin käymästä töissä, mutta lahjoin palkanlaskijaa oluella ja lihalla, ja palkka juoksi.
Olin kuin kahtia jakautunut. Löin vaimoani. Rukoilin, paastosin, luin raamattua – ja räjähtelin. Käytin kravattia, mutta olin sama väkivaltainen ihminen. Ystävätkin ihmettelivät, että tässä sinä saarnaat ja tuossa hakkaat ihmisiä. Inhosin itseäni.
Vaimo lähti tyttären kanssa ja minä löysin muita naisia. Vuoden jälkeen vaimo palasi, ja siitä alkoi vuosikausien repivä kierre: riitoja, eroja, paluita, sopuja… paljon kaikkea myrkyllistä.
Yhtenä yönä näin unen. Kaikki tuntemani ihmiset jonottivat ruumisarkun luo. Liityin jonoon ja lopulta näin, että arkussa makaan minä itse. Heräsin ja haukoin happea, kauhun vallassa.
Uni toistui kolme kertaa. Aloin pelätä kuolemaa ja tunsin että elämä on ohi.
Sitten tapahtui välikohtaus matatu-kuljettajan kanssa.
”Ensimmäinen machete-isku tuli edestä.
Toinen takaa.
Sitten joka puolelta yhtä aikaa.”
*
Satuin paikalle, kun matatu törmäsi pyöräilijään. Törmäys johtui kuljettajan omasta virheestä, mutta kuski meni ja löi yliajamaansa ihmistä. Suutuin niin, että hakkasin kuljettajan.
Sitten kuulin, että kuljettaja oli väittänyt poliisille, että hakkasin ja ryöstin hänet. Ryöstö ei ollut totta. Päätin, että nyt en pakene enkä pelaa poliisin kanssa – en ole enää se ihminen. Ehdotin kuskille tapaamista.
Tapaamispaikalle ilmestyi kuskin sijaan Mungiki-jengiläisiä. Jengi oli hiljattain ilmestynyt suojeluraha-apajille ja puhdistanut tehokkaasti bussipysäkkejä muista jengeistä. Kaikki pelkäsivät heitä.
Ensin tuli kolme, varmistamaan kuka olen. Yksi soitti puhelun ja sitten heitä oli kymmenen. Tajusin heti, että nyt on paha paikka. He käskivät minut istumaan ja ympäröivät minut muurina. Ensimmäinen machete-isku tuli edestä. Toinen takaa. Sitten joka puolelta yhtä aikaa. Oikea käsi meni, kun yritin suojella sillä päätäni.
He halusivat tappaa minut.
Muut ovat kertoneet, että makasin verilammikossa kuin kuollut. Pikkuveljeni soitti tutulle poliisille, mutta auttajat eivät uskaltaneet tulla ennen kuin olivat varmoja jengiläisten poistumista. Lopulta yksi rohkea matatu-kuski tuli ja vei minut sairaalaan. Perillä minussa oli kuulemma vain tuopillinen verta jäljellä.
Minua sidottiin ja tikattiin, käden amputaatiota paranneltiin. Lääkäri sanoi äidille, että mahdollisuuteni ovat hyvin ohuet. Jos jäisin eloon, olisin todennäköisesti vihannes.
Seuraavana päivänä heräsin silmät umpeen muurautuneina. He halusivat tappaa minut, sanoin ääneen ja huoneessa ollut hoitaja säikähti. Hän juoksi pois huutaen: HÄN ELÄÄ!
He alkoivat valmistella siirtoani Kenyatta Hospitaliin, jossa olisi paremmat laitteet jatkotutkimuksiin ja hoitoihin. Odotushuoneessa kuulin, miten vasemmalla puolellani makaavan potilaan laitteet alkoivat hälyttää. Häntä yritettiin elvyttää, turhaan. Pian sama ääni kuului oikealta puolelta. Hänkin kuoli. Sitten kuulin selvän äänen: sinä olet seuraava. SIENDI, SIENDI, huusin paniikissa. En mene. Kukaan ei tajunnut, koska kukaan muu ei tietenkään ollut kuullut ääntä.
Kenyatta Hospitalissa heräsin aamuyöllä kauhuissani. Tunsin, että suuri mies kuristi minua kaulasta. Potkin ja reuhdoin niin, että osuin viereisen potilaan sänkyyn ja hän hälytti apua. Olin herännyt happivajeeseen. Yhtään elvytyskonetta ei ollut vapaana, mutta lääkäri siirsi toisen potilaan pois, koska arvioi, että minulla on enemmän toivoa.
Jossain vaiheessa koneet ilmoittivat elintoimintojeni loppuneen. Minut julistettiin kuolleeksi, laitteita alettiin purkaa.
Muistan hiljaisuuden ja kauniin vastaanottotilan, jossa oli kaksi ovea. Toiselle kutsuttiin ihmisiä yksi kerrallaan nimeltä. Kuului kutsu, joku meni ovelle, ovi suljettiin. Sama toistui. Kolmantena sanottiin minun nimeni, mutta en vastannut. Jäin yksin. Sitten toinen ovi avautui ja joku kysyi: Miksi tänne tulit? Palaa takaisin!
Viimeinen piuha oli kiinni sormenpäässäni ja se ilmaisi viime hetkellä sydämenlyönnin, sittenkin.
Seuraavana päivänä tilani oli vakaa, mutta toipuminen kesti viikkoja. Minulle tehtiin lukemattomia leikkauksia ja sain paljon apua. Lopulta lääkärit eivät ottaneet hoidoistani rahaa. He sanoivat, että henkiinjäämiseni on niin suuri ihme, että se riittää palkkioksi.
”Aloin käsittää, että on asioita,
joita Jumala ei paranna.
Traumaa minussa ei voi rukoilla pois.”
*
Tunsin, että Jumala oli pelastanut minut ja uskoni syveni. En pelännyt enää kuolemaa. Toisaalta aloin käsittää, että on asioita, joita Jumala ei voi parantaa. Väkivallan synnyttämää traumaa ei voi rukoilla pois. Väkivalta minussa pysyy.
Tappelin taas. Avioliittomme rakoili ja olin väkivaltainen. Vaimo lähti, mutta stalkkasin häntä mustasukkaisena. Kun kävi ilmi, että hänellä on muita suhteita, tulin lopullisesti hulluksi ja suutuin Jumalallekin.
Siinä vaiheessa lapsia oli jo kolme. Välillä lapset asuivat äitini luona ja huolehdimme heistä yhdessä, välillä taas vaimoni haki heidät luokseen. Covid-lockdownin aikana vaimo oli taas raskaana, eikä tiennyt kenelle. Olin edelleen itse yksi mahdollinen isä. En vieläkään tiedä, mitä vauvalle tapahtui, tai syntyikö se koskaan.
Havahduin vasta, kun tajusin haluavani tappaa vaimoni uuden nuoren poikaystävän. Tajusin, että tarvitsen apua tai muuten menetän otteen lopullisesti.
Pyysin apua papilta, joka neuvoi minua kokeilemaan terapiaa. Se auttoi askeleen eteenpäin, mutta mustia hetkiä tuli yhä. Vaimo haki lapset luokseen.
”Nyt tiedän, että anteeksianto
tapahtuu ihmisen sisällä.
Minä tunnen omani, ja olen vapaa.”
*
Puolitoista vuotta sitten menin traumapsykologian kurssille Albain-instituuttiin ja aloin löytää uusia työkaluja. Opinnot jatkuvat yhä ja teen myös fasilitointeja Albainin työpajoissa.
Nukun hyvin ja pystyn kertomaan tarinani hajoamatta. Tajuan olevani vastuussa omasta elämästäni. Hyväksyn, että entinen vaimoni ei halua olla tekemisissä kanssani ja toivon hänelle hyvää.
Lapsia kaipaan, nyt myös ensimmäistä lapsenlastani, mutta en taistele heistä. He tietävät, että olen heidän isänsä ja olen valmis, kun he ovat.
En syytä ketään mistään. Käyn äitini luona usein kylässä ja rakastan häntä. Tiedän, että hän teki aina parhaansa. Parantumiseni parantaa myös häntä.
Aiemmin hain sopua vaimoni kanssa. Halusin hänen antavan anteeksi ja tietävän, että olen antanut kaiken anteeksi: sitten kaikki korjaantuisi. Nyt tiedän, että anteeksianto tapahtuu ihmisen sisällä. Minä tunnen omani, ja olen vapaa. Olen antanut anteeksi niille, jotka hakkasivat käteni irti. Olen antanut anteeksi vaimolleni. Mutta heidän ei tarvitse sitä tietää.
Keskityn itseeni. Uskon rakkauteen, parempaan elämään. Muiden auttaminen parantaa minua.
”Näen vankilan pojissa pienen Martinin
ja haluan antaa jotain,
mitä olisin itse tarvinnut.”
*
Menin ensimmäisen kerran Kamitin vankilaan tyttöjen osastolle. Silloin ymmärsin, miten paljon toivottomampaa elämä poikien puolella on. Aloin käydä poikien luona ensin yksin, mutta Albain-instituutista löysin vapaaehtoistyöhön vakituisia kumppaneita. Ajan myötä sain virallisen luvan järjestää vierailuja.
Pojat tulevat rikkinäisistä kodeista ja sinnittelevät maailmassa vailla rakkautta. He ovat kokeneet hylkäyksiä ja laiminlyöntiä, ja ovat varmoja omasta surkeudestaan. Näen heissä pienen Martinin ja haluan antaa jotain, mitä olisin itse tarvinnut. Haluan kertoa, että joku näkee ja välittää.
Pojille olen pastori Martin, paimen, vaikka en ole oikea pastori. Unelmani on perustaa pojille puolimatkan koti, jossa he saisivat vapauduttuaan eväitä elämään rikos- ja päihdekuvioiden ulkopuolella. Toisille se tarkoittaisi koulutusta, toisille ammatillisia taitoja. En tiedä, mistä rahoitus löytyy, mutta jonain päivänä se onnistuu.”
Hadithi za vitu – esineiden tarinat
Nairobi on täynnä tarinoita, joita yhdistää se, että äkkijyrkässä yhteiskunnassa putoaminen on pienestä kiinni. Kun ei ole mitään, on hirveän lyhyt matka rikoksiin, päihteisiin, väkivaltaan, vankilaan… Kierteeseen, josta on aina pitkä matka ulos.
Sain hiljattain tutustua Undugu-yhteisön nuoriin, joiden kanssa suomalainen Taksvärkki ry ja Helinä Rautavaaran museo tuottavat ensi maaliskuussa avautuvaa From Zero to Hero -näyttelyä Espooseen.
Näyttelyn tekijöinä ja päähenkilöinä on yhdeksän nuorta aikuista, joita yhdistää rankka tausta: kodittomuutta, rikoksia, päihteitä, vankilaa… Tällä hetkellä kaikilla on työtä tai pienenpientä bisnestä ja katto pään päällä, mutta elämää kehystää jokapäiväinen selviytymistaistelu.
Olin mukana esinetyöpajassa, johon nuoret toivat näyttelyyn päätyviä oman elämänsä esineitä. Niiden avulla he haluavat kertoa suomalaisille omasta todellisuudestaan. Esimerkiksi:
Stephen toi moottoripyöräkypärän, joka hajosi kevään maandamano-protesteissa. (Juttuni protesteista Maailman Kuvalehdessä.)
Amina toi oman kibanda-katukioskinsa ensimmäisen hedelmäveitsen ja kaksi muovimukia – ensimmäiset astiat, jotka hän osti itselleen kodittomuusvuosien jälkeen.
Omari toi työhaalarin, jota hän käytti kerran kaksi kuukautta tauotta, kun muita vaatteita ei ollut. Lopulta haalari kuhisi pikkueläimiä, joista jäi puremajälkiä ihoon. Lisäksi hän toi jalkapallokengät, jotka muistuttavat pelastumisesta parempaan elämään. Ja ratkaisumaaleista.
Peris toi löytöjä kaatopaikalta: vehnäjauhoja, vain vähän nahistuneita porkkanoita ja muita ruoka-aineita, rahanarvoista muovi- ja metallijätettä, ja tyttären lenkkarit.
Oliver toi macheten. Aiemmin hänellä oli toinen, yhtä iso veitsi, jolla hän pelotteli ihmisiä ryöstäessään heiltä rahaa ja puhelimia. Tällä uudella hän hoitaa puita ja pensaita.
Jälkikirjoitus I
Kun kertoo Kenian todellisuudesta Suomeen, joutuu monenlaisiin painiotteluihin itsensä kanssa.
Ensimmäisenä molskissa kiivailee tämä, jonka mielestä kurjuuskuvastoa en enää tarvita. Jos suomalaiset jotain tietävät Afrikasta, se on juuri puute, surkeus ja kaiken läpäisevä korruptio. Aivan liian vähän tiedetään mahdollisuuksista, taloudellisesta vireydestä, kuhisevasta kulttuurista, ihmeellisestä luonnosta, energiasta ja ilosta. Jos tänne asti on tullut, pitää ennen kaikkea kertoa kaikesta rikkaudesta.
Molskin toisella laidalla surullinen hahmo huokaa, että niinpä. Mutta jos kertoo vain siitä, valehtelua sekin on. Todellisuuden kieltämistä.
Taistelu jatkuu, mutta oikeasti molemmat ovat oikeassa.
Jälkikirjoitus II
Annoin Martin Mwaririn lukea, millaiseksi tiivistin hänen elämäntarinansa ”lyhyen version”. Hän sanoi, että tuntuu tärkeältä saada kertoa se.
Tämän tarinan pääkuvassa Martin on äitinsä Lydia Murigun kanssa Albain-instituutin puutarhassa. Martin kutsuu äidin usein mukaan muistisairaiden vanhusten taidetyöpajaan. Äiti, 75, tosin itse muistaa aivan kaiken, mutta tulee mielellään auttamaan ja iloitsemaan ihmisten seurasta.
”Martin on hyvä poika”, äiti sanoo.
Joskus vielä haluaisin kuulla hänen versionsa kaikesta, ehkä kuulenkin.
