Välillä vähän ripsahtaa, mutta ei oikeasti ala.
Syksyn lyhyen sadekauden olisi jo pitänyt alkaa – tällä kertaa aivan kohtuuttomana. Useiden kuivien vuosien jälkeen itäisen Afrikan suursäätila on muuttunut ja luvassa on ennusteiden mukaan rankkasateita ja tulvia.
*
Viikot sateiden alla ovat olleet intensiivisiä. Käännekohta on päivänselvä: viisaustartunta Taitalla ja vaikea, hidas päätös, jonka saimme vihdoin elefanttien avulla tehtyä. Palaamme kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ensi keväänä, emme tartu kolmannen vuoden mahdollisuuteen. Vaikka siinä totisesti oli houkutuksensa.
Elefanttien tapaamisen jälkeen tuskallinen jumi hellitti, energiaa vapautui ja alkoi tapahtua kaikenlaista.
Olen sanonut ennenkin, että Nairobi on opettanut minut rakastamaan ammattiani uudella tavalla. Journalismi antaa luvan ja velvoittaa kurottamaan oman kuplan ulkopuolelle, enkä tiedä mitään tärkeämpää.
Muutaman kerran olen tehnyt yhteistyötä täällä piipahtaneiden suomalaiskuvaajien kanssa, mutta enimmäkseen olen riehunut omenapuhelimeni kameran kanssa. Alussa kauhun vallassa ja sitten yhä enemmän tilanteesta nauttien. Retket ovat opettaneet lähestymään asioita miettimättä liikaa, että mitä osaan ja en osaa. Kun tekee, oppii.
Silti on tilanteita, joissa omenapuhelin yksinäisen naisen kädessä on kuin kynsiviila metsän harvennuksessa. Muutama viikko sitten sain toimeksiannon, joka pakotti minut vihdoin etsimään oikean paikallisen valokuvaajan. Yhteistyöllä on ollut loistavien valokuvien lisäksi muitakin seurauksia. Kaupunki on muuttunut vähän toisenlaiseksi.
Kun liikkuu paikallisen ihmisen kanssa, kaikki on vähän helpompaa ja vähän turvallisempaa. Tuntuu kuin olisin ihmisten silmissä vähän vähemmän mzungu ja vähän enemmän yksi meistä. Kuin olisi varkain päässyt lomalle ohimoihin juurtuneista vaara-antenneista ja Nairobi-elämään kuuluvasta mikrostressistä.
Elämä ja journalismi ovat parhaimmillaan silloin, kun yksi asia johtaa toiseen. Kun Kiberassa kasvaneen kuvaajaherran kanssa seisahtuu vartiksi slummin kadunkulmaan, paikalle vyöryy uusia juttuaiheita, joita en ikinä yksin löytäisi. Ihan kirjaimellisesti – ne tulevat juttelemaan ja pyytävät lounaalle.
Välillä saan itseni kiinni älyttömyyksistä. Alan toimia niin kuin muutkin ja huomaan esimerkiksi painelevani bodaboda-moottoripyörän kyydissä ilman kypärää. Ensin päivänvalossa ja sitten pimeällä.
Sitten kiitän suojelusenkeleitä, nukun yön yli ja teen pieniä korjausliikkeitä. Jään johonkin vanhan ja uuden välimaastoon.
Millaiseksi päätyisinkään, jos eläisin täällä kymmenen vuotta?
Matope – roiskeita ja muita jälkiä
Saa nähdä, mihin liejuun vielä juutun, mutta luultavasti kuulun siihen väestönosaan, joka ei kärsisi El Niño -sateista eniten. Pahiten tulvat koettelisivat viljelijöitä, jotka pelkäävät satojen tuhoutumista. Kaupungeissa suurimmassa vaarassa ovat ”informal” asuinalueiden eli kansankielellä slummien asukkaat.
Nairobin kuvernööri värväsi Green Armyn eli 3500 työtöntä nuorta raivaamaan tukkeutuneita sadevesiviemäreitä, jotta slummit eivät muuttuisi rankkasateiden myötä mutavelliksi.
Omien juttujen lisäksi olen silloin tällöin päässyt myös toisenlaisiin roolileikkeihin kotonani asuvan kirjeenvaihtajan juttujen kuvaajana. Perimmäinen syy on murheellinen, ainakin meidän kannaltamme: aiempi vakiokuvaaja Juan muutti kesällä perheineen Suomeen. Koko Juanin jättämää aukkoa en riitä paikkaamaan, mutta joihinkin koloihin sovin.
Löysin kirjeenvaihtajan yli 30 vuotta sitten katuojasta, kivimiehenä. Nyt hän liittyi vihreään armeijaan ja sukelsi ojaan uudestaan. Minä sain kameran takana vain kevyitä roiskeita. (Linkki juttuun löytyy Journalismia-sivulta, johon nostelen mediatöitäni sitä mukaa, kun niitä julkaistaan.)
*
Samalta koontisivulta löytyy myös kirjeenvaihtajan juttu ja kuvaamani uutinen parikymppisestä Ruth Kagwiriasta. Hän poimii Naivashassa reilun kaupan ruusuja 70 euron kuukausipalkalla ja elättää tyttärensä lisäksi äitiään ja pikkuveljeään. Kesän kynnyksellä Ruth lähetti ruusuja Suomen ylioppilaille ja haaveili itsekin koulun penkille palaamisesta.
Nyt lokakuussa Ruth pääsi takaisin kouluun. Koulumaksut koko sähköalan tutkintoon maksoi suomalainen Sanna, joka sai Ylen jutusta osuman sydämeensä.
Ja minä sain Sannan teosta. Luotan Ruthiin. Hänestä tulee häikäisevä sähköasentaja ja hän jos kuka laittaa hyvän kiertämään. Sannan pienen suuren teon jäljet kantavat vielä seuraavaan sukupolveen.
*
Kun elää ja toimii Kenian kaltaisessa jyrkkien varallisuuserojen todellisuudessa, auttamisen kysymykset ovat jatkuvasti läsnä. Omaa tarvettaan on tavallaan pakko oppia myös torjumaan, koska se herää useammin kuin sitä on mahdollista toteuttaa. Muuten ei voisi esimerkiksi astua ulos kotiovesta.
Silti toivoisin, että pystyisin säilyttämään kyvyn tunnistaa ne kohdat, kun voi ja kannattaa auttaa.
Sain hiljattain Marion Karimilta Whatsapp-viestin. Hylättyjen vammaisten lasten orpokotiin on tullut yhtäkkiä neljä uutta vauvaa, jotka vaativat maitoa, syliä, hoivaa ja huomiota. Kaikkea enemmän kuin mitä on.
Katselen valokuvassa pötköttelevää vauvarivistöä vähän ymmälläni. Voisin ajaa Jujaan, olla hetken yksi syli. Voisin ostaa vähän maitoa ja vaippoja. Voisin tuoda hetken helpotuksen.
Ehkä juuri se minua hidastaa: hetken jälkeen tulee aina uusi hetki, eikä mikään ikinä riitä.
Urithi – perimä ja perspektiivi
Viime maanantaina idolini kuoli.
Olen elämäni varrella toistuvasti mykistynyt hämmentyneenä, kun joku on kysynyt idoleitani. Takeltelen sitten ihailemieni kirjailijoiden nimiä tai oman elämäni ihmisiä, jotka ovat innoittaneet ja opettaneet. Mutta idolit – mitä ne edes ovat?
Joku aika sitten keksin, sentään vähän ennen hänen poistumistaan.
Aira Samulin (1927–1923) sai oman osansa kovista kokemuksista. Pakeni sodan jaloista evakoksi, eli väkivaltaisen avioliiton ja myötäeli läheistensä mielenterveysongelmia. Hän toimi oman aikansa tienraivaajana puhumalla rehellisesti ja suoraan vaikeista, vaietuista asioista.
Esikuvani hän on ennen kaikkea siksi, että hän ei koskaan luopunut ilosta.
Ei olisi niin väliä, elääkö 69- vai 96-vuotiaaksi, jos osaisi loppuun asti sanoa sanottavansa ja tanssia. Ammentaa voimaa ilon ja surun jakamisesta.
Varmaa on, että Airan saavuttua taivaan enkelitkin pääsivät diskoon.
*
Mietin 13-vuotiasta Airaa, joka katsoi viimeisen kerran Hyrsylän mutkaan ja näki kotinsa palavan. Mietin omaa edesmennyttä isääni, joka syntyi välirauhan aikana Suomen puolella ja kulki ensimmäisinä vuosinaan eestaas kotiin Karjalaan ja sitten taas pakosalle.
Mietin ukrainalaisia. Ja sitten mietin palestiinalaisia ja israelilaisia.
Me suomalaiset kannamme perimää, joka auttaa eläytymään siihen, miltä ukrainalaisista nyt tuntuu.
Elämä täällä, toisenlaisen perimän keskellä pakottaa ymmärtämään perspektiivejä.
Täällä monet ajattelevat Ukrainan sodan johtuvan siitä, että Venäjän oli pakko puolustautua, kun Nato ahdisti ja puski päälle. Täkäläisin silmin länsi edustaa siirtomaavaltaa, jonka tuhoista ei ole toivuttu vieläkään. Venäjällä on oma kolonialismihistoriansa toisaalla, mutta täällä muistetaan, miten Neuvostoliitto tuki eteläisen Afrikan maita niiden vapaustaisteluissa.
Länsi on aina tukenut Afrikkaa taloudellisesti merkittävästi enemmän kuin Venäjä, mutta se on myös viisastellut merkittävästi enemmän. Kertonut, mitä mistäkin kuuluu ajatella.
Palestiinalaisten hätä on aktualisoinut isoimman kysymyksen uudella tavalla. Miksi länsi saarnaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaa maailmanjärjestystä, kun kuitenkin toisten ihmisoikeudet ovat aina tärkeämpiä kuin toisten?
Hamasin hirmutekoja ei voi puolustella, mutta Israel on valtiona katkaissut sähköt, veden sekä ruoka- ja lääkejakelun 2,3 miljoonalta ihmiseltä – lapsilta, naisilta, siviileiltä. Ja lisäksi julistanut, että sen tavoitteena on täysi tuho.
Törmään kadunkulmissa, takseissa ja oman kotitaloni kuntosalilla ihmisiin, jotka ihmettelevät samaa. Miksi länsi vaatii afrikkalaisia tuomitsemaan Venäjän sotarikokset Ukrainassa, kun he eivät itse tuomitse päivänselviä sotarikoksia Gazassa? Miksi sotarikoksia ei kutsuta sotarikoksiksi kaikkialla?
Miten joku voi olla niin avoimesti niin tekopyhä?
*
Sade ei ole alkanut tätä kirjoittaessani.
Sen sijaan tätä kirjoittaessani tajusin, että tietenkin minun täytyy käydä Jujassa, Hope and Faith -orpokodissa. Tavata vauvat. Olla yksi syli, yhden hetken.
*
PS. Tämän tarinan pääkuvassa kurkistan ikivanhasta junavaunusta. Britit rakensivat Afrikan ensimmäisen rautatien Mombasasta Kampalaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, mikä toi paljon lisätehoja maanosan ryöstämiseen. Viileiden vesien ylängölle perustettiin rautatienrakentajien tukikohta ja siitä alkoi Nairobin kasvu. Jutunteon tuoksinassa piipahdimme valokuvaaja Brian Otienon kanssa museossa, hän nappasi kuvan.
PS2. Koska lokakuu on kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen tuntunut seikkailulta, laitan tähän loppukuvaksi lentoharjoituksen Njine Kabia -putouksilta. Lokakuun 10. päivä on Keniassa Huduma Day, kansallinen vapaapäivä. Aiemmin päivän nimi oli Moi Day, entisen itsevaltaisen presidentin kunniaksi. Kun nimi ymmärrettävästi myöhemmin vaihdettiin, vapaapäivä jäi voimaan, vaikka en saa ihan kunnolla selvää, minkä kunniaksi. Huduma tarkoittaa palvelua. Me palvelimme Pamoja-perheemme kanssa yhteistä hyvää karkaamalla kaupungista.
