Jonain päivänä kerron sinulle koko elämäntarinani, totesi Mama Gift joskus syyskuun lopulla, kesken vuolasta Whatsapp-viestinvaihtoamme mekkomalleista.
Oi kerro, minä vastasin. Sen todella haluan kuulla.
Mama piti lupauksensa, ja lisäksi antoi minulle luvan kertoa tarinansa teille. Mutta ensin on aloitettava alusta.
Minä tosiaan rrrakastan kankaita ja kolttuja. Ihan todella saan niistä ravintoa ja mielialalääkitystä, silmien kautta. Onhan se turhaa ja turhamaista, mutta sellainen minä nyt olen, ja olen kauan sitten hyväksynyt asiaintilan sen suurempaa noloutta tuntematta. Paljon pahempiakin heikkouksia ihmisillä on, myös minulla.
Kerroin aiemmin sekoamisestani Dar es Salaamin hurmaavassa kangaskaupassa täällä: Jirani mwitu – villimmät naapurimme, ja kaapin perukoilla odottava kangassaalis poltteli mieltäni. Ompelukoneeni on Suomessa ja ilman konetta kitenget ja kangat eivät koltuiksi muutu.
Varmasti ratkaisu kävelee vastaan, ajattelin. Ja sitten se käveli.
Kiberan Cultural Dayn juhlajumalanpalveluksessa ylitseni vyöryi mekkojen meri. Kaikki naiset olivat pukeutuneet värikkäisiin luomuksiinsa ja helmat vain heiluivat, kun kirkkokansa tanssi ja lauloi. Katso vaikka täältä: Mungu akipenda, ja luojahan suo
Kuka nämä kaikki ihanat on oikein ommellut, tiedustelin Lenceriltä toiveikkaasti juhla-aterialla, messun jälkeen. Silloin hän esitteli minulle Mama Giftin, mestarin.
Hetki oli nopea ja hälyinen. Mama kaivoi käsilaukustaan mittanauhan, otti muutaman mitan ja sanoi: yes dia, minä teen sinulle hienot mekot.
Seuraavalla reissullani Kiberaan pyörähdin Mama Giftin ompeluliikkeen kautta. Silloin hänellä oli kiire lääkäriin, joten jätin vain kankaat ja sovimme, että viestittelemme malleista.
Illalla alkoi kilinä. Mama lähetti minut Pinterest-linkkien avaruuteen, jossa surffailin huumaantuneena. Ehkä tuo, tai tuo, tai ei sittenkään… Kankaita oli kolmeen mekkoon, ja lopulta löysin kaikkiin sopivan mallin. Kaksi löytyi Maman linkeistä ja kolmannen malliksi lähetin Cultural Dayn humussa itse kuvaamani videonpätkän tanssivista naisista. Tuo sini-oranssi-valko-vihreä-mekkoinen, joka hyppii tasajalkaa: voisiko vihreänkirjavasta kankaasta tehdä tuollaisen?
Yes dia, Mama vastasi.
Ja katsokaa!
Hadithi nzima – koko tarina
Mekkoja odotellessa sain Mama Giftiltä viestin myöhään yhtenä iltana. ”Lupasin kertoa tarinani, tässä se on.”
Käännän Maman tekstin nyt vapaasti, vain hieman tiivistellen.
Olen Jane Iskah Oyora, 16-lapsisen, moniavioisen perheen toiseksi vanhin. Vanhempieni vähäisten tulojen vuoksi minua ei laitettu kouluun. Myöhemmin yksi tädeistäni otti minut luokseen ja auttoi minut läpi peruskoulun. Yläkouluun ei ollut rahaa, mutta sen sijaan täti päätti viedä minut vaateompelijakouluun.
Valmistuin 17-vuotiaana ja aloittelin ammattiani, kun jouduin rakkauden ansaan itseäni paljon vanhemman miehen kanssa. Suhde ei kuitenkaan jatkunut kauan, sillä mies katosi. Lopulta sain kirjeen, jossa kerrottiin miehen joutuneen vankilaan.
Tapasin toisen miehen 21-vuotiaana ja aloitimme yhteisen elämän. Muutimme kotikylästä tänne Kiberaan. Kylässä olin tienannut omaa rahaa ompelemalla, mutta täällä slummissa jäin kokonaan mieheni tulojen varaan.
En saanut nauttia avioliiton onnesta, mutta pysyin liitossa neljä vuotta. Niiden aikana kävin läpi kolme tuskallista keskenmenoa, jotka olivat seurausta jatkuvasta väkivallasta. Keskellä fyysisen ja henkisen hyväksikäytön tuottamaa stressiä aloin sairastella. Koska minulla ei ollut omaa rahaa ja mieheni ei välittänyt, en päässyt kunnolliseen hoitoon. Kolmannen keskenmenon yhteydessä veljeni vei minut sairaalaan ja minulle tehtiin perusteellinen terveystarkastus. Järkytyksekseni HIV-testistä tuli positiivinen tulos.
Maailmani järkkyi ja luulin jo elämäni tulleen traagiseen loppuunsa. Kipua syvensi ajatus siitä, että olin sitkeästi kestänyt väkivaltaista avioliittoa vain saadakseni HIV-tartunnan.
Aloitin lääkityksen, joka ei paranna tautia, mutta estää sen etenemistä. Jos olisin aloittanut lääkityksen aikaisemmin, asiani voisivat olla paremmin. Kolmen kuukauden kuluttua huomasin olevani raskaana ja siitä kolmen kuukauden kuluttua aviomieheni kuoli.
Hautasin mieheni kotikylään ja palasin Nairobiin etsimään tarkoitusta elämäni raunioihin. Olin työtön, rahaton, sairas ja raskaana, täynnä huolta ja ahdistusta.
Silloin päätin, että minä korjaisin kaiken särkyneen. Ystävieni avulla käynnistin uudestaan vaateompelimoni ja aloin tienata rahaa huolehtiakseni lapsesta.
Tyttöni oli seitsemänvuotias, kun menin uudestaan naimisiin. Olin täynnä toivoa, että nyt saisimme oikean kodin. Valitettavasti liitto päättyi eroon ja mies lähti jo viiden kuukauden kuluttua. Silloin olin jo raskaana ja minua siunattiin vielä pienellä pojalla.
Olen ollut kahdelle lapselleni äiti ja isä, ja Jumala on ollut meille uskollinen. Pärjäämme kyllä. Kun aamulla ensimmäisenä näen lapseni, saan voimaa käydä uuteen päivään. Huominen on eilistä parempi.
*
Myöhemmin hän kertoi tehneensä tekstin jo kauan sitten, ystävän avulla, koska halusi, että kaikki tulee kirjatuksi niin kuin se tapahtui.
*
Surullista kyllä, Maman kohtuuton tarina ei ole kovin epätavallinen täällä. Parin vuoden takaisten tilastojen mukaan 4,2 prosenttia aikuisista kenialaisista on HIV-kantajia, yhteensä 1,4 miljoonaa ihmistä.
Jossain täällä on myös onnistuttu. Tartunnan saaneista 95 prosenttia on tietoinen tilanteestaan ja 86 prosenttia on antiretroviraalisen lääkityksen piirissä. Nämä ovat afrikkalaisessa vertailussa toivoa herättäviä lukuja. Lisätietoa löydät vaikkapa täältä (linkki vie Be in the Know’n sivustolle).
Myös Mama Gift on saanut lääkitystä jo 21 vuotta.
Kama malkia – kuin kuningatar
Mama Gift Nigerian Style -koju sijaitsee Kiberan luoteisella reunamalla. Vilkkaalla liikekadulla vilisee ihmisiä, eläimiä ja ajoneuvoja, ja musiikki pauhaa. Aaltopeltiputiikit ovat kiinni toisissaan ja kylttien perusteella täältä saa ihan mitä tahansa. Mama kertoi lisänneensä oman liikkeensä nimeen Nigerian, koska nigerialaiset ovat erityisen kuuluisia afrikkalaisista designeistaan.
Kun palasin hakemaan valmiita mekkoja, Mama Gift oli vastassa keltaisissaan.
Jotkut vain ovat sellaisia: valaisevat ja lämmittävät kuin maahan eksyneet auringot.
Ompelimon värikkäässä runsaudessa päällimmäisenä loistivat minun kankaani – mekoiksi muuttuneina. Kun olin sovittanut vihreän ihanuuden, Mama kaivoi esiin keltakirjavan kietaisumekon.
“Tätä sinä rakastat, tämä tekee sinusta kuningattaren”, hän sanoo.
Kyllä! Tämän lähemmäs kuningattaruutta en pääse koskaan:
Ohuemmasta kangasta Mama Gift oli loihtaissut lyhythihaisen, vähän arkisemman mekon. Koska vihreänkirjavaa kitengeä jäi yli, hän teki tähteistä vielä neljännen yllätysvaatteen: jakkumekon, jota voisin käyttää vaikka tamperelaisessa toimistossa. (Tosin täällä on välillä vaikea muistaa, että sellaisia on oikeasti olemassa.)
Kun olin sovittanut kaiken, juttelimme kaikenlaista. Elämästä, ja ompelemisesta.
Olen käsityönopettajan lapsi ja itseoppineen kyläompelijan lapsenlapsi. Ensimmäinen leikkikenttäni oli mummulan polkukone, jolla surauttelimme siskon ja serkkujen kanssa pehmo-olentoja ja niille hassuja pieniä vaatteita. Nuoruuteni kesä- ja kiireaputyöpaikka oli Vaasan kauppahallin kellarissa sijainnut kangaskauppa, josta raahasin kotiin puoli-ilmaisia kankaita. Niistä väkersin antaumuksella omituisia vaatteita ja suunnittelin mielessäni tulevaisuutta tekstiilitaiteilijana.
Jossain vaiheessa kesken väkertämisen ymmärsin, että en koskaan pääsisi oppilaitokseen, jonka pääsykokeissa pitäisi osata piirtää. Tosiasia oli niin karu ja ehdoton, että se vapautti edes yrittämästä. Pakosuunnitelman oivalsin kevätauringossa, vähän ylioppilaskirjoitusten jälkeen: oli löydettävä pääsykokeet, joista selviäisi kirjoittamalla.
Niin minusta tuli tiedotusoppinut sosiaalipsykologi, joka ei piirrä. Harrastaa ompelemista puuskittaisesti.
Mutta Mama Gift on paljon, paljon taitavampi kuin minä koskaan. Ja hyvä niin.
Kojun hämärässä silmäni hamuavat hyllyillä lepäileviin kitenge-kääreisiin. Hmm. Kotonani asuvalla kirjeenvaihtajalla on pian syntymäpäivä. Olen nähnyt täällä erittäin inspiroivia miesten paitoja…
*
Tämän jutun kaikki kuvat ja videon otti Pasi Toivonen. Kiitämme yhteistyöstä.
*
Jälkikirjoitus
Meidän piti käydä seuraavan kerran Suomessa vasta ensi kesänä, mutta toisin kävi. Tapahtui se, mitä ehdimme pelätä etukäteen, toivoen pelkoa turhaksi. Mieheni isä väsyi päivä päivältä, kunnes nukkui pois.
Läheisen ihmisen viimeisten päivien myötäeläminen noin 7000 kilometrin etäisyyden läpi ei ole helppoa. Lohdullista on kuitenkin se, että Pasi pystyi sanomaan viimeiset tärkeät sanat isälleen, kiitos tekniikan ja auttavaisten läheisten.
Nyt edessä on matka hautajaisiin.
Jostain syystä muistan yhtäkkiä illan, kun tulimme taas kerran kotiin Uberilla. Keskustelut kuskien kanssa ovat usein aikamoisia. Ihmisten on täällä niin vaikea löytää koulutustaan vastaavaa työtä, että takseissa tapaa tämän tästä maistereita tai tohtoreita, joiden maailman- ja historiantuntemus saa tällaisen tavallisen suomalaisen lähinnä tuntemaan alemmuutta. Tällä kertaa oppiarvo ei tullut puheeksi, mutta kun tallensimme hänen numeronsa, annoimme muistamisen avuksi lisänimen Filosofi.
Niin monet elävät huomisessa, hän mietiskeli kyyditessään meitä kotia kohti. Tavoittelevat rikkautta tai turhuuksia, ja ovat siksi kyvyttömiä olemaan onnellisia tänään.
”All we have is present. That’s why they call it a present.”
No tosiaan. Tämä hetki on lahja. Tämä ainoa elämä.
Comments
Comments are closed.