”Oijoi. Varmaan monenlaisia tunteita, eikä mikään niistä taida olla mukava.”
Ystävä kiteytti tilanteen hyvin. Tunteita on. Häpeä, ällistys, raivo, uupumus, vitutus – päällimmäisiä mainitakseni.
Tapahtuiko tämä todella minulle? Kokeneelle nairobilaiselle, joka luuli jo osaavansa välttää helpoimmat ansat?
Hävettää nytkin, tästä kertominen. Mutta ehkä juuri siksi: yritän kirjoittaa itseäni vapaaksi.
Ijumaa – perjantai
Perjantai 21. huhtikuuta on sisäisesti kaoottinen. Olen nukkunut huonosti ja olo on kärsimätön ja sumuinen. Teen koneen ääressä työjuttuja, useita asioita limittäin ja päällekkäin, ja kaiken yllä leijuu kiireen tuntu.
Kaiken keskellä soi puhelin. Henkilö kertoo soittavansa Safaricomilta, Kenian mobiililiittymämonopolista. Hän tässä selvittelee kiperää tilannetta: minun liittymäni on kahden henkilön nimissä ja nyt pitää varmentaa, että liittymä todella kuuluu minulle ja että numero pitää kuolettaa tältä toiselta.
Epäluulo häivähtää mielessä, mutta sitä hälventää erittäin uskottava esiintymistyyli ja se, että henkilö tietää minusta paljon asioita jo ennestään. Kuin hän lukisi Safaricomin tietojärjestelmää ja tarvitsisi vain täydentävää varmistusta. Hän tietää muun muassa minun PUK-koodini. Ja siinä minä annan täydentävää varmistusta. Esimerkiksi syntymäpäiväni ja passin numeron, jolla olin aikoinaan avannut liittymän.
Kunnes en enää anna. Hälytyskellot kalkattavat kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun ystävällinen ääni pyytää sähköpostiosoitettani, johon hän lähettäisi varmistusprosessiin kuuluvan klikattavan linkin.
Tajuan tulleeni huijatuksi.
*
Safaricomin toimistossa saan varmistuksen. Pole, ystävällinen virkailija sanoo myötätuntoisesti. Voi sinua. Huijareita on niin paljon ja ovat kovin taitavia. M-Pesa-tilini on tyhjä: 92 000 shillinkiä lentänyt taivahan tuuliin.
Keniassa puhelinliittymä ei ole vain puhelinliittymä, vaan kaiken maksuliikenteen alusta. M-Pesa-mobiiliraha otettiin käyttöön täällä jo vuonna 2007. Yksi motiivi edelläkävijyyteen oli se, että digisiirtymän piti vaikeuttaa ryöstelyä, Nairobin ikiaikaista suurvitsausta.
No, ainakin mobiiliraha on varmasti pakottanut laajentamaan keinovalikoimaa.
Ei, Safaricom ei pysty jäljittämään kadonnutta rahaa. Pole. Poliisi pystyy. Ehkä.
*
Poliisiasemalla on hiljaista. Id al-Fitr on ramadanin päättymisen juhla ja Keniassa kansallinen vapaapäivä. Ystävällinen päivystysmies kirjaa tilanteeni ja antaa lapun, jonka kanssa minun kannattaa palata maanantaina, kun oikeat poliisit ovat töissä.
*
Kotona mietin, että voikohan vitutukseen kuolla. Ihme kyllä hengitys ei tunnu salpautuvan, mutta itsetuntokolhut viiltävät syvältä. Roskien vieminen pelottaa vähän.
Istun sohvalle ja pakenen ajatuksiani selailemalla sosiaalista mediaa. Ilahdun, kun rakas adoptiokummityttöni Ilona kertoo Stop Secret -lastenromaanisarjansa syksyllä julkaistavasta avausosasta Hikisukka Hirmunen. Laitan kommenttikenttään onnitteluni ja lisään, että pakko löytää tai kaapata jostain lapsi, jolle voin lukea tätä. Sydän-sydän-sydän.
Hetken päästä huomaan, että Facebook on bännännyt kommenttini ja antanut minulle varoituksen yhteisösääntöjen rikkomisesta.
Nyt henki jo vähän salpautuu.
On vasta iltapäivä. Olen menettänyt 600 euroa ja saanut Facebookissa moitteet lapsikaappausaikeistani. Mitäs seuraavaksi?
Muotoilen Ilonalle uuden, mahdollisimman persoonattoman onnitteluviestin ja päätän olla tekemättä enää mitään. En poistu asunnosta, en puhu kenellekään. En vie roskia.
Jumamosi – lauantai
Nairobin metsissä järjestetään puunistutustapahtumia läpi sadekauden. Tänään osallistun Ngong Forestin istutustalkoisiin ja sateinen iltapäivä on niin mukava, että unohdan olla aktiivisesti ahdistunut.
Teen tapahtumasta (ja ilmastonmuutoksesta ja metsäkadosta) myös juttua Maailman Kuvalehteen, valokuvaan ja videoin. Metsässä tajuan, että olen unohtanut ottaa suuntamikrofonin mukaan. En unohda sellaisia asioita koskaan. Homma hoituu silti suht kunniallisesti, mutta jotain minussa on rikki.
Saan puskasta piikin peukaloon. Se menee niin syvälle, ettei minulla ole siihen mitään sanomista. Olkoon siellä.
Jumapili – sunnuntai
Sunnuntaina käyn kaupassa. Otan auton, vaikka käveleminen on mukavampaa. Tai olisi, jos joka kauppareissulla ei tulisi vastaan 1–3 rahanpyytäjää. Nyt voimat eivät vain riitä.
Ostoskeskuksen liukuportaissa minuun liimaantuu nainen, jonka äänensävy kertoo heti, mihin ollaan menossa. Kyhäelmä on runsas: hän on juuri tullut kaupunkiin, jonkun piti auttaa mutta veikin rahat, nyt pitäisi löytää Saksan lähetystö, nälkä on kova…
Pole, minä sanon. Ikävä kuulla. Yritän jatkaa matkaa, mutta nainen kipittää perässä tarinaa kehräten.
Pysähdyn, katson suoraan silmiin ja sanon matalalla äänellä: Minä. Olen. Nyt. Hyvin. Kiireinen.
Ja jatkan matkaa.
Jälkeenpäin mietin, että mitähän olisin tehnyt, jos kipittäminen olisi jatkunut. Pelottaa ajatella. Pelottaa, mitä tämä saaliina eläminen tekee ihmisen mielentilalle.
En vain jaksa. En jaksa olla rahakasa. En jaksa elää yhteiskunnassa, joka tuottaa tällaista kaiken kohtuuttomuutta (linkki vie tarinaan, joka kertoo Karen Blixenistä ja minusta).
Jyrkkien tuloerojen todellisuudessa on hirveää elää, ihan kummalla puolella kuilua hyvänsä. Tulkaa tänne oikeistohallitukset ja turvaverkkojen purkajat. Tulkaa ja kokeilkaa, millaista on, kun ei voi liikahtaakaan ilman vaara-antenneja otsalohkoissa.
Jumatatu – maanantai
Palaan Parklandsin poliisiasemalle kaksijakoisin miettein. Häpeä hidastaa matkaa. Kai ne nyt nauravat ulos näin tyhmän mzungun. Toisaalta jokin sisäänrakennettu jääräpäisyys vie perille. Ei se ota, jos ei annakaan. Ja ainakin saan pienen kurkistuksen nairobilaiselle poliisiasemalle.
Vastaanotosta minut ohjataan officerin luo, joka ottaa asiani hoitaakseen. Päädymme pieneen huoneeseen, jossa on pari muutakin poliisia asiakkaidensa kanssa. Myös vieruskaverini, nuori mies, on tullut huijatuksi, mutta ”safaricomin” sijaan tekijä on entinen tyttöystävä. Kaikki kuulevat toistensa murheet ja kommentoivatkin niitä, myötätuntoisesti. Kun sätin itseäni itäisen Afrikan typerimmäksi ihmiseksi, saan lämpimiä vastalauseita. En ole ensimmäinen, enkä ainoa.
Kun ihmettelen sitä, että soittaja tiesi PUK-koodini, officer pudistelee päätään: tosi usein huijauskuvioihin kuuluu ihmisiä Safaricomin sisältä.
Officerin antaman lomakkeen kanssa kävelen uudestaan Safaricomin toimistoon ja saan sieltä raportin perjantain liikenteestä. Siinä näkyy tili, johon rahani ovat siirtyneet. Raportin kanssa officer aikoo kuulemma anoa oikeudelta lupaa tilin jäljittämiseen.
Kuulostaa prosessilta, joten jännitystarinaamme saattaa olla luvassa jatko-osia. Toisaalta kuulostaa myös prosessilta, jonka jatko-osia saatamme joutua odottamaan kaaauuuaan.
*
Peruutan noin sata metriä mutaista, kapeaa kujaa pitkin. Se on ainoa keino saada auto ulos poliisiaseman ”parkkipaikalta”, jossa lojuu myös kevyttä heinää kasvavia romukotteroita. Vihaan ja kammoan peruuttamista, mutta selviän ulos ilman lisävahinkoja.
Olo on muutenkin oudon helpottunut. Minua ei naurettu ulos. Ryhmähuoneen vertaistukituokio tuntui mukavalta. Sitä en tiedä, aikooko officer oikeasti jäljittää rahojani, mutta jos aikoo, se saattaa johtua myös siitä, että täkäläisellä mittapuulla 600 euroa on jäätävä, mullistavan musertava rahasumma.
Minulle se on summa, jonka aiheuttamaan vitutukseen luulee muutaman tunnin kuolevansa, mutta oikeasti ei kuole. Paljon pahempia asioita tapahtuu. Pintatason keskisuuriin takaiskuihin ei kannata jumittaa, ei edes itäisen Afrikan typerimmän ihmisen.
Jumanne – tiistai
Asumme 11. kerroksessa tai oikeasti 13. kerroksessa, jos laskee mukaan alimmat parkkihallikerrokset. Tänne taivaan ääriin lentää yllättävän hanakasti kaikenlaista.
Sadekausi tuo termiitit. Kun ilta pimenee sateisen päivän päätteeksi, siipiveikot ilmestyvät räpistelemään olohuoneeseen. Ne ovat liian isoja ja äänekkäitä, jotta niihin voisi suhtautua välinpitämättömästi, mutta onneksi myös tyhmiä ja hitaita. Hutkimalla hoidettavia.
Poliisiasemareissua seuraava päivä on sateinen. Hämärän laskeutuessa höpisen ruutupuhelua siskon ja äidin kanssa, kun ensimmäinen räpistelijä ilmestyy. Kaivan esiin sanomalehden ja isken, ja jatkan puhelua.
Sitten tulee toinen. Kolmas, neljäs, viides, kahdeskymmenes-fucking-kahdeksas… Alan hiiltyä. MISTÄ TE OIKEIN TULETTE? Mikään ikkuna tai ovi ei ole auki, mutta tyyppejä vain tulee lisää ja lisää ja lisää.
Sitten näen sen. Parvekkeen liukuoven kosteassa kynnyssyvennyksessä räpiköi ehkä parisataa termiittiä lähtötelineissä. Miten ne ovat siihen tulleet – en tiedä. Tiedän vain, että nyt tapan.
Kaappaan isoimman massan märän pyyhkeen sisään ja heitän parvekkeelle odottamaan jatkokäsittelyjä. Pelastuneet survon teräväharjaisella lattiaharjalla. Lentäviä irtokappaleita hutkin jo repaleiseksi käyvällä sanomalehdellä.
Verilöylyn jälkeen asuntoon laskeutuu rauha.
Äiti ja sisko ovat silmin nähden viihtyneet afrikkalaisen luontokokemuksen äärellä. Harvoin nämä puhelut näin jännittäviä ovat, he sanovat.
Minä pyyhin hikeä ja tunnen, miten hyvä olo virtaa kehoon.
Oikeasti pitäisi harrastaa tanssin lisäksi taistelulajeja, sillä mikään ei rauhoita mieltä niin kuin kunnon löylytys.
*
PS1. Puunistutusreissun piikki tulee lopulta ulos peukalosta, ihan vain kevyesti puristamalla. En pidätä hengitystäni rahojen palautumisen suhteen, mutta ihmisrakkaus alkaa jo vähän puskea läpi.
PS2. Jos jollain vielä on oma syntymäaika jossain sovelluksessa salasanatyyppisessä roolissa, vaihtakaa heti. Mutta ei kai kukaan niin typerä voi olla.
