Siitä vaan, pikkulapsetkin sen osaavat, joogaopettaja kannustaa velvoittavaan sävyyn.
Niin, pikkulapset, mutta herravarjele minä olen keski-ikäinen nainen. Joka ei taaskaan osannut tulkita nettisivujen tuntikuvausta oikein. Niinpä seison päälläni ja sitten myös käsilläni, koska maanantain iltajoogan pääteemana on aina päällä- ja käsilläseisonta.
Kunnes romahdan, aika pian.
No, pari vuotta ihminen seisoo vaikka päällään, kuten vanha suomalainen sanonta kuuluu.
Kun muuttaa uuteen maahan ja uusiin ympyröihin, yksi haaste on löytää hikoilemisen rutiinit. Ja kun takana on kahdeksan suhteellisen monomaanista vuotta latinais- ja vakiotanssijana, nyt on löydettävä jotain uutta. Tähänastisen tiedonhaun perusteella lähin kilpatanssiseura on Etelä-Afrikassa, noin 5000 kilometrin päässä.
Olen käynyt pilatestunnilla, jossa huhkitaan afromusiikin tahtiin painojen kanssa niin, että seuraavana päivänä sattuu kävellä tai nauraa. Olen pelannut tennistä, vaellellut, kiipeillyt, juoksennellut ja tuijotellut suurin silmin kuntosalilaitteiden kuvallisia käyttöohjeita. Ja vaikka nurisen päälläseisonnasta ja painojumpasta, olen itse asiassa nauttinut seikkailuista tanssiputken ulkopuolella. Ylipäätään putkien.
Olemme muuttaneet Parklandsin Airbnb-kämpästämme Westlandsiin pysyvään, mukavaan kotiin, jonka ehkä kaikkein mukavin asia on se, että täältä on helppo lähteä kävelemään tai juoksemaan. Kaiken lisäksi kotitalomme kattotasanteella on kuntosali, jossa voi treenailla vielä hämärän laskeuduttua. (Vielä minä opin käyttämään muutakin kuin juoksumattoa ja käsipainoja.) Täällä kerron pimeiden katujen ”ulkonaliikkumiskiellosta”: Kuogopa – onko syytä pelätä?
Toki Nairobissa tanssitaankin! On tanssikouluja, joissa on aikuisillekin esimerkiksi afrikkalaisen tanssin tunteja, ja somesta löytyy myös ainakin salsa- ja kizomba-porukoita. Näihin on ollut jo monta viikkoa tarkoitus tutustua, mutta aina tulee jotain: työkiireitä, kuumekohtaus, asunnon löytyminen, lisää kiireitä, wifin korjaajat…
Tanssiskeneen tutustuminen siis odottaa vielä, mutta ensiavuksi saimme joogapojilta luvan lainata silloin tällöin salia, kunhan tanssimme ilman kenkiä. (Keski-ikäinen nainen saa pojitella alle kolmekymppiseltä vaikuttavia herroja.) Kiitos pojat, tanssiminen elvyttää yhtä lailla Ikurissa ja Nairobissa, myös sukkasillaan. Ja ainakin on tullut todistetuksi, että muistamme kaikki kymmenen koreografiaa vähintäänkin takellellen.
Mzungu ja kerjäläislapset
Melkein rikolliselta tuntuu se, että 13-kerroksisen talomme katolla on myös pieni uima-allas. Siinä ei mahdu urheilemaan, mutta tuntuu mielettömältä kylpeä Nairobin taivaalla, katsella haukkojen ylilentoa (haa, tunnistin!), toiseen suuntaan tornitalojen merta ja toiseen Karuran vehreää rauhaa. (Täällä metsän tarina: Msitu wa Karura – metsä miljoonakaupungissa.)
Oikeasti rikolliselta.
Luulen, että monet täällä elävät mzungut (valkonaamat) ja paikalliset hyväosaiset tunnistavat tunteen. Jyrkkien varallisuuserojen keskellä elämään kuuluu tietty annos hyväosaisuusahdistusta. En ole varma, onko ahdistus oikea sana, mutta joka tapauksessa se on itselleni uudenlainen sekoitus hämmennystä, häpeää, syyllisyyttä ja voimattomuutta. Sitä ei voi kiistää, eikä paeta. Siihen pitää rakentaa joku suhde.
Jooga/tanssisalimme sijaitsee Kenrail Towerissa, isojen ostoskeskusten vieressä. Melkein aina kohtaan reitillä samat lapset, jotka kerjäävät ohikulkijoilta rahaa ruokaan. Lasten katseessa on jotain sumeaa, ehkä nälkää tai liimahöyryjä, tai molempia. Heidän puhetapansa – tauoton aneleva mantra – tekee olon tukalaksi ja kohtaamisen mahdottomaksi.
Älä anna kerjäläiselle rahaa, sanotaan. He ovat rikollisten palveluksessa ja raha päätyy vääriin käsiin.
Enpä tiedä. Pikemminkin lapset ovat luultavasti oman onnensa varaan hylättyjä ihmisparkoja, jotka yrittävät selvitä seuraavaan päivään.
Viime yönä mietin lapsia ja päätin jonain päivänä yrittää murtaa mantran. Kysyä, kuka sinä olet ja mitä sinulle kuuluu. Miten sinä olet päätynyt tähän?
Se ei luultavasti mitenkään auta heitä, ei ehkä minuakaan. Mutta yritän silti.
Wezi peponi – varkaita paratiisissa
Pari viikkoa sitten näin paikallisessa kansallisteatterissa kolmen ja puolen tunnin kiteytyksen postkoloniaalisen luokkayhteiskunnan jännitteistä. Ngaahika Ndeenda – I will marry when I want kantaesitettiin vuonna 1977 Kamiriithussa Nairobin lähistöllä. Silloin hallitus piti näytelmää niin vaarallisena, että sen esittäminen kiellettiin ja näytelmäkirjailijat Ngugi wa Thiong’o ja Ngugi wa Mirii heitettiin vankilaan.
Kenia oli itsenäistynyt hiljattain (1963) ja näytelmä otti roisiin käsittelyynsä kaikki nuoren valtion kipupisteet: luokkataistelun, perinteiden ja modernismin taistelun, sukupuolten taistelun, köyhyyden, uskonnon, perheen… Tarinan yksi iso väite oli se, että vaikka siirtomaaisäntä on poissa, rakenteet pysyvät. Sortovalta vain muuttuu maan sisäiseksi, kun oman maan eliitti ei ole eurooppalaista tai kiinalaista parempi.
Keväällä 2022 näytelmää esitettiin ensimmäisen kerran Keniassa sitten 70-luvun lopun – kikujunkielisten esitysten rinnalla ensimmäisen kerran historiassa myös englanniksi. (Oikeasti englanti-swahili-sekoituksella aitonairobilaiseen tyyliin.)
Näytelmäkirjailijat vapautettiin vuoden vankeuden jälkeen ja molemmat pakenivat maasta. Ngugi wa Mirii on sittemmin edesmennyt, mutta Ngugi wa Thiong’o elää Yhdysvalloissa ja tervehti nairobilaisyleisöä Kaliforniasta käsin. (Linkki vie kirjailijan kotisivuille.)
Mikään näytelmän viestissä ei ole vanhentunut. Eliitti – oma ja vieras – jatkaa rosvoamistaan ja toisilla on nälkä. Ainoa ero on se, että nyt näytelmää saa esittää. Se on iso ero.
Esityksen pituus pääsi yllättämään meidät. Olimme seminälkäisiä jo tullessamme ja aplodien kohdalla melkein pyörrytti. Päädyimme interwebin opastama ainoaan lähellä sijaitsevaan ravintolaan ja söimme Nairobi-viikkojemme hienoimman aterian: meren herkkuja kera valkoviinin. Hinta-ahdistuksen torjuin muistuttamalla itseäni, että aterian hinta ei ylittänyt tavallista suomalaista ravintolaillallista.
Hyväosaisuusahdistukseen tämä ei auttanut.
Vertaiskeskustelujen kautta olen ymmärtänyt, että ristiriidan kanssa jollain tavalla oppii ajan myötä elämään ja ahdistukseen on myös tiettyjä lääkkeitä. Vaikka ei antaisi rahaa kerjäläisille, sitä voi antaa esimerkiksi paikallisille järjestöille, jotka auttavat kodittomia lapsia.
Ajatuksen tasolla jonkinlaista helpotusta antaa myös se, että luokkarajat eivät noudata paikalliset – expatit -jakolinjaa, vaan myös kenialaisten oma keskiluokka on iso ja kasvava. Täällä uskotaan koulutukseen. Kaikkialla tehdään bisnestä, pientä ja isoa: kaikki tavoittelevat itselleen ja lapsilleen vähän parempaa huomista, ja moni myös onnistuu.
Maswali matatu – kolme kysymystä
Viime sunnuntaina meidät pysäytti keskustan kadunkulmassa nuorukainen, joka keräsi pikahaastatteluja johonkin juutuben nuorisokanavaan. (En kyllä löytänyt, vaikka myöhemmin yritin.)
Poika kysyi kolme kysymystä, joista yksi oli visainen. Milloin ja miksi itkit viimeksi?
Nyt tajuan, että olisi pitänyt kertoa jostain kevytmielisestä urheilukilpailuliikutuksesta, mutta harhauduin taas omaan haudanvakavuuteeni. Todella vaikea kysymys, sanoin pojalle. Itkeminen ei ole minulle helppoa. Toivoisin, että se olisi, mutta jotenkin koko taito on mennyt minulta rikki.
Sanoin pojalle, että en muista. Myöhemmin aloin muistella.
Vuosina 1991 ja 1992 itkin tosi paljon. Samoin 1997, 2004, 2005, 2012 ja 2013. Elämän haurautta, sairautta. Menetyksiä ja luopumista. Pelkoa. Kaiken kohtuuttomuutta.
Muitakin kohtia tulee mieleen, vanhoja ja tuoreita. Kyynel siellä, toinen täällä. Monta ilostakin! Mutta enemmän muistan suruja, joiden syvyyttä en edes käsittänyt silloin, kun asiat tapahtuivat ja oli vain pakko selvitä. Jossain vaiheessa aloin puolisalaa itseltäni varastoida itkemättömiä itkuja. Nyt olen tällainen valtava kyyneltynnyri, hana jumissa.
Katuhaastattelija suhtautui vastaukseeni vähän kärsimättömästi – kuin ajattelisi minun esittävän kovanaamaa, joka ei vain suostu kertomaan totuutta.
Voi poika, mitä kaikkea itkisinkään, jos osaisin.
Muut kaksi kysymykset olivat: Mihin ärsyynnyit aviopuolisossasi viimeksi? Mitä pidät Nairobista?
Aikataulupoliittiseen ylioptimismiin ja aivan valtavasti pidän.
Olen aina ajatellut, että olisi hienoa joskus nähdä New York. Kuvittelen sen mielessäni paikaksi, jossa on niin paljon kaikenlaisia ihmisiä ja asioita, että kukaan ei ole huutomerkki ja mikä tahansa on mahdollista. Ehkä pääsen sinne joskus, ehkä en, mutta ei sillä ole kauheasti väliä. Sain Nairobin.
