Kevät vaihtui kesäksi, säät viilenevät hiljalleen ja sateet tulevat yhä harvemmin.
Ihan pian lennähdämme hetkeksi Suomen kesään ja mitä lähemmäs lähtöpäivä tulee, sitä kiivaammin aika laukkaa. Vielä tämä reissu, vielä tämä deadline, vielä tämä ajatus… sitten.
Vielä tämä viileä vesi, tärkeimmät kuulumiset.
Tunafahamiana – pieni pala Sudania
Viime aikoina Sudan on tullut Nairobissa vastaan tämän tästä. Sisällissodan puhjettua huhtikuun puolivälissä arviolta 1,8 miljoonaa sudanilaista on joutunut jättämään kotinsa ja yli 400 000 on paennut maasta. Myös Kenian sudanilaisyhteisö on äkisti kasvanut.
Jokainen kohtaaminen on muistutus siitä, miten ohut kuva todellisuudesta meille välittyy uutiskuvaston kautta. Olen tajunnut Sudanista aiemmin lähinnä sen, että monimutkaisen konfliktin juuret ovat sotkuiset ja pitkät, nyt kaksi hullua kenraalia tappelee, ihmiset kärsivät, eikä missään ole mitään järkeä.
Mutta on. Ihmisissä on.
Sudanissa on uskomattoman urhea väkivallaton demokratialiike, joka toivoo, että sitä ei nyt unohdettaisi.
Nairobinsudanilaiset elävät huolen ja epävarmuuden välitilassa. Tulevaisuutta ei voi suunnitella, eikä kotiin kaaoksen keskelle palata. Sisällissota on muuttunut hallitsemattomaksi, väkivaltaiseksi sekasorroksi, jossa kenelle tahansa voi milloin tahansa tapahtua mitä tahansa. Taistelevien joukkojen toimintaa ei kontrolloi edes oma komentoketju, oikeusvaltiosta puhumattakaan.
Yksi lasteni ikäinen nuori mies kertoi isovanhemmistaan, jotka eivät suostu lähtemään kotitalostaan. He kuolevat mieluummin kotiinsa kuin elävät pakolaisina vierailla mailla. Jokapäiväisissä puheluissa vanhukset kertoilevat hyväntuulisina kuulumisiaan ja vaikenevat visusti taustalla viuhuvista luodeista.
Itsenäisen Sudanin historia on loputon sarja toisiaan seuraavia sotilasvallankaappauksia. Omar al-Bashirin 26-vuotinen valtakausi päättyi vuoden 2019 vallankaappaukseen, ja siitä alkoi kolme vuotta kestänyt epäselvyys vallanjaosta. Nyt hallinnon asevoimat ja puolisotilaallinen RSF taistelevat vallasta, eikä loppua näy.
”Tai ehkä se loppuu, jos kenraalit onnistuvat saamaan toisensa hengiltä.”
Sama nuorimies kertoi joskus selailleensa haikeana isoäidin vanhaa valokuva-albumia, joissa nuori kaunotar kulki soreana minihameissaan. Miksi aloit kätkeytyä kaapuihin, hän oli kysynyt mummoltaan. ”Koska al-Bashir. Ei silloin voinut muuta”, oli isoäiti vastannut. Jyrkkä islam pakotettiin pelolla syvälle ihmisten arkipäivään.
Mieleeni tulee taas tuttu ajatus. Uskonnot tuntuvat siirtyvän pelottavan helposti paholaisen palvelukseen, kun niistä tulee vallankäytön välineitä. Saan itse toivoa ajattelemalla, että monen vastahakoisesti puetun kaavun alle kätkeytyy naisenruumiin lisäksi vallankumouksellinen mieli.
Tukekaa sudanilaisia ihmisiä, sillä me rakastamme rauhaa ja demokratiaa, sanoo eräs Nairobissa elävä sudanilainen farkkumimmi. Antakaa edes rahtunen siitä huomiosta, jota annatte ukrainalaisille.
Viime lauantaina pitkän päivän päätteeksi jammailimme kolmen kitaran ja suomalais-sudanilais-kenialais-amerikkalais-eteläkorealais-unkarilaisen sekakuoron kanssa rock-klassikkoja ja muita renkutuksia Nairobin tummuvassa yössä.
Tässäpä vielä Sudanin demokratialiikkeestä kertovia dokumenttileffavinkkejä:
- Suddenly TV kertoo nuorista sudanilaisista, jotka kulkevat leikkikameroineen riemukkaana mielikuvitustelevisiotiiminä demokratialiikkeen protestoijien joukossa ja haastattelevat ihmisiä. Tätä katsoessani vierustoverini, keski-ikäinen sudanilainen miestoimittaja murtui kyyneliin. Tiimi liikkui hänen kotikaupungissaan, josta hän joutui lähtemään jo vuosia sitten. Youtubesta löytyy minuutin traileri.
- The Spider-Man of Sudan vie lokakuuhun 2021 ja mielenosoituksiin, joissa sadat tuhannet ihmiset yrittivät epätoivoisesti puolustaa haurasta siviilihallintoa. Tuntematon, hämähäkkimiehen asussa liikkuva mies nousi demokratialiikkeen supersankariksi.
Mshangao – Mombasan yllätykset
Juna Nairobista Mombasaan kulkee läpi Tsavon kansallispuiston ja matkan varrella voi vilkutella elefanteille ikkunasta. Tämä teidän on vain uskottava, koska aina kun ehdin ottaa kameran esiin, maisema oli jo vaihtunut ja tembot kadonneet.
Kevät-kesän viimeinen juttureissu vei Mombasaan, jonka swahilinimi Kisiwa Cha Mvita – sotien saari – kiteyttää oleellisen itärannikon historiasta. (Siitä enemmän täällä: Tunatoroka – pakomatkalla Lamun paratiisissa.)
Olen aiemmin kertonut Hope and Faith -orpokodista, jossa elää yli 40 hylättyä vammaista lasta. (Watoto maalum – lapset joiden luokse täytyy palata ja Krismasi njema – joulu tulee sittenkin.) Orpokodin perustaja Marion on perustanut myös koulun Mombasaan autistisille ja kehitysvammaisille lapsille. Miksi ja miksi juuri Mombasaan – se on oma tarinansa, jonka linkkaan tännekin, kun jutun verkkoversio aikanaan julkaistaan Kehitysvammaisten Tukiliiton sivuilla. Nyt sanon vain tämän: matka tuntui tärkeältä.
Ehkä kiteytän johtopäätöksen elämänohjeeksi. Kun luulet tuntevasi jonkun aihepiirin läpikotaisin, matkusta toiselle puolelle maailmaa ja tarkista mittakaava. Itsestäänselvyydet katoavat ja tärkein kirkastuu. Ja paljon uusia kysymyksiä nousee.
Laitan tähän vain yhden kuvan, joka ei ole Tukiliiton lehteen menevien joukossa. Koulun helmityöpajassa harjoiteltiin käden ja silmän koordinaatiota, keskittymistä ja hienomotoriikkaa. ”Onnistuminen vahvistaa itsetuntoa ja kun on itsetuntoa, on helpompi kohdata myös muita”, kiteytti työpajaa luotsannut terapeutti John. Ja jokaisella tämän koulun lapsella on ollut pitkä ja kivinen tie tähän, se kävi selväksi.
Tapasin myös lasten vanhempia, joiden elämä jakautuu kahteen osaan: syvään epätoivoon ennen lapselle sopivan koulun löytymistä – ja nyt löytyneeseen toivoon.
Olin varannut reissuun yhden ylimääräisen päivän, koska arvelin (oikein), että muuten Mombasa jäisi näkemättä. Mielessäni oli ollut rento päivä, johon mahtuisi aineiston purkamisen lisäksi pieniä yksinäisiä kävelyretkiä. Toisin kävi.
Vapaapäiväni osui Madaraka-itsenäisyyspäivään, kenialaisten juhlapyhään. Leila eli Mama Ariana, yksi tapaamistani äideistä, kaappasi minut aitomombasalaiseen sydämellisyyssyleilyyn ja otti mukaan perheen pyhäpäiväretkelle.
Siinä minä sitten istun takapenkillä matkalla kohti Watamua, toista rantakaupunkia, yhdessä Leilan ja hänen siskonsa ja tämän vauvan kanssa. Etupenkin miehet eivät puhu paljoa, varsinkaan tuntemattomalle naiselle, mutta jyystävät sitäkin uutterammin khattia. (Hetken tarkkailtuani päädyn siihen, että ei näyttäisi haittaavan ajokykyä, mikä on hyvä asia etenkin tällä maantiellä.)
Watamussa päädymme pieneen majaan, jossa asuu suuri monisukupolvinen sukulaisperhe. Muihin naisiin verrattuna vähäpukeinen mzungu otetaan vastaan lämpimästi ja kyselemättä. Koko swahili-sanavarastoni on kiivaassa käytössä, mutta onneksi ymmärrän rannikon puhdasta sanifu-swahilia paljon paremmin kuin Nairobin slangisotkua. Vanha mama tarjoilee biryani-riisimuhennosta – naisille sisällä ja miehille terassilla.
Illan pimeydessä palaamme Mombasaan ja Leila vaatii, että meidän on tehtävä kierros kaupungin turismimaamerkkien kautta. Näen elefantin syöksyhampaista rakennetun jättiläisportin, ihmistä suuremmat kahvikupit, 1500-luvun lopulla rakennetun Fort Jesus -linnoituksen ja paikallisten mielestä kaupungin parhaan katukalabaarin, jossa laulava tarjoilija iskee jokaisen eteen erittäin makoisan XXL-kalan.
Lopulta Leila heittää minut hotellille ja katoaa yöhön. Olemme jutelleet päivän aikana iloista, suruista, lapsista, miehistä, uskonnoista, terveydestä ja sairaudesta, samoista ja eri säännöistä sukupuolten välillä, politiikasta… Murehtineet ja käkättäneet. Tämä huiviin pukeutuva viiden lapsen äiti tuntui ensi sekunnista asti käsittämättömän tutulta.
Tätä en edes yritä selittää, enkä kääntää elämänohjeeksi. Kun elää vieraalla maalla irrallaan kaikesta tutusta, sen vain tajuaa: jotkut ihmiset vain tuntuvat heti omilta. Kenen kanssa se tapahtuu – sitä ei voi ennustaa. Ja se on yksi niistä asioista, joiden vuoksi elämää kannattaa elää.
Uraibu – minä ja Arnold
Kevät on ollut töiden puolesta puuskittaista aikaa: välillä intensiivistä ja välillä tyhjempää. Olen lisäillyt taas uusia juttuja Journalismia-sivulle.
Tyhjiin hetkeen olen kehittänyt suhteellisen vedenpitävän selviytymisstrategian: ajattelen olevani korkean paikan urheiluleirillä. (Nairobi sijaitsee 1795 metriä merenpinnan yläpuolella.)
Afrikkalaisen tanssin, Karura-juoksentelun sekä satunnaisen tenniksen ja joogan lisäksi olen kehittänyt uuden addiktion. Kutsun sitä Arnoldiksi, koska kaikki alkoi siitä, kun ystävämme ja personal trainerimme Elina ja Ville opettivat Arnold-nimellä kulkevan harjoitussarjan, jolla aloittelija pääsee kiinni salitreeniin.
Talomme kattoterassilla on kelpo kuntosali. En ole aiemmin moista harrastanut, mutta ajatus treenaamisesta omassa talossa muuttuu uudella tavalla houkuttelevaksi kaupungissa, jossa ei voi kävellä kaduilla pimeän laskeuduttua.
Muistan naistenlehtivuosinani editoineeni painokoneeseen jutun, jonka otsikoksi jäi: RAUTA on keski-ikäisen naisen paras ystävä. Siis oikeasti raskas rauta, eikä mikään pilleri. Nyt elän otsikkoa todeksi.
Pyysin personal trainereilta myös täsmäohjelman allien torjumiseen ja vastalääkkeitä toimittajantautiin eli huonoryhtisyyteen. Ja harjoituksia, joiden voimalla olisi seuraavalla kerralla helpompaa esimerkiksi kiivetä pystysuoraa kraatterinseinää. Kaikenlaista muutakin on tullut matkan varrella treenirituaaleihin mukaan, mutta edelleen kutsun hommaa yleislempinimellä Arnold.
En näe eroa käsivarsissani, enkä missään muuallakaan, mutta tarvitsen Arnoldia. Tulin tänne asti tajuamaan, että tunne kehon ääriviivoista löytyy aivan erityisellä tavalla omien voimien rajamailta.
*
Mitä lähemmäs Suomi-kesä tulee, sitä malttamattomampi olo. Ihan pian kaikki rakkaat ihmiset, järvet, metsät, kadut. Ohuenohut ruisleipä, kesäperunat, savukala. Kauppi Sports Centerin kuntosalin sarjakortti.
Minä voin lähteä ja palata, nairobinsudanilaiset eivät voi. Siinä kiteytyy kevyen ja raskaan koti-ikävän ero. Maailmassa on tällä hetkellä yli 100 miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa konfliktien ja vainon vuoksi, vastoin tahtoaan. Enemmän kuin koskaan.
Elokuussa palaamme taas tänne, toiseen kotiimme. Bloggaajana jatkan siihen asti johdonmukaista epäjohdonmukaisuuttani: ehkä kirjoitan, ehkä en. Mitään en lupaa paitsi sen, että vielä palaan, ellei taivas putoa niskaan.
Kiitos kaikille, jotka ovat pysyneet matkassa mukana. Pysykää vielä!
*
PS. Kiitos pääkuvasta Pasi Toivoselle ja hetkiin tarttumisesta Mombasan vastaantulijoille.
