”Pelottavaa. Ja helpottavaa ja onnellista”, kiteyttää Joshua. Ja Samson, Jemo ja Keizz nyökkäilevät.
Kauan odotettu on nyt totta ja pinnassa paljon tunteita.
On tiistai 6. helmikuuta ja istumme tyhjässä, upouudessa tanssisalissa Kenrail Towersissa, Nairobin Westlandsissa. Kaikki näyttää seinämaalauksia myöten valmiilta: tuossa iso Empire Dance Kenya -logo, tuossa villi tanssija. Etuseinällä slogan: Nothing serious.
Sitä he aina toistelevat meille kannustavasti, kun kompastelemme jalkoihimme koreografioiden opetteluvaiheessa. Ei mitään vakavaa, just enjoy!
Helmikuun puolivälin avajaisjuhlaan on puolitoista viikkoa, unelman alkuhetkistä vuosikymmen.
Viisi nuorta miestä päätyi pennittömänä pääkaupunkiin, kukin omia reittejään. He löysivät toisensa Sarakasin tanssikoulussa ja heidät liimasi yhteen kaksi asiaa: ystävyys ja yhteinen unelma. Jonain päivänä tanssi elättäisi heidät ja heillä olisi ikioma studio.
Nothing serious ja yhtä aikaa vakavinta ikinä.
Samson – orpopoika, josta tuli Papa
Muut empireläiset kutsuvat Samson Gomea ”Papaksi”, vaikka kaikki ovat kolmekymppisiä ikätovereita. Kun Samsoniin tutustuu paremmin, ymmärtää miksi. Hän on huolenpitäjä, isähahmo.
Hän sanoo, että hänestä tuli sellainen, koska alun perin hän oli pieni poika, josta kukaan ei huolehtinut.
”Vanhempani kuolivat niin varhain, että en muista heitä lainkaan.”
Kuusi lasta lähettiin Ugandaan sedän luo. Samson muistaa väkivallan ja loputtoman raatamisen, mutta vasta 11-vuotiaana hän uskaltautui pakomatkalle, pääsi rajan yli Keniaan ja lopulta isoäidin luo Kisumuun. Osa sisaruksista selvisi mukaan, kaikki eivät.
Kisumussa Samson sai hetken huipputodistuksia, mutta joutui jättämään koulun kesken, kun oli lähdettävä tienaamaan. Teinipoika lähti kokeilemaan onneaan Nairobiin.
”En tuntenut täällä ketään, mutta yritin etsiä hanttihommia. Kannoin vettä ja tiiliä, mitä tahansa.”
Joutohetkinään hän katseli videoita, joissa ihmiset tanssivat. ”Imin musiikista voimaa ja opettelin muuveja. Ja aloin etsiä paikkaa, jossa voisin oikeasti oppia tanssimaan.”
Samson päätyi Sarakasiin ensimmäisenä. Hänet päästettiin sisään, mutta ei esiintyviin kokoonpanoihin.
”Minulle sanottiin, että mene kotiin, et ole tarpeeksi hyvä, mutta en suostunut lähtemään. Välillä päädyin muiden juoksupojaksi, mutta jatkoin opettelemista.”
Hän vietti päivät koulussa ja yöt ravintolan yövuoroissa. Nukkui pari tuntia silloin tällöin.
Sitten kouluun ilmestyi uusia tyyppejä rannikolta. Mombasalaiset Joshua ja Ben vasta etsivät kattoa päänsä päälle, mahat tyhjinä. He ihailivat Samsonia, joka tienasi oikeasta työstä oikeaa rahaa. He alkoivat jutella ja viettää aikaa yhdessä.
Päivien päätteeksi Samsonilla oli tapana ostaa itselleen iltapalaksi 70 shillingillä teetä ja mandasi-leipiä. Kun hän huomasi, että muut pojat jakoivat keskenään 20 shillingin teekupin, se tuntui väärältä. Hän alkoi ostaa purtavaa kaikille.
”Ja niin minusta tuli Papa.”
Joshua – hautajaisten paras tanssija
Joshua Yogan nimi tunnettiin rannikon tanssipiireissä. Hän oli löytänyt tanssin jo pikkupoikana – hautajaisten kautta.
”Kotipuolessa oli tapana soittaa hautajaisissa musiikkia ja tanssia. Tanssin aikana ihmiset antoivat rahaa surijoiden tueksi. Minä tanssin niin, että hautajaisten järjestäjät alkoivat varta vasten pyytää minua paikalle”, Joshua kertoo.
”Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että taidan olla tässä hyvä. Mutta en osannut kuvitella, että tanssista voisi tulla ammatti.”
Hän kasvoi ja tanssi, osallistui tanssikilpailuihin ja alkoi voittaa. ”Palkintoina oli usein rahaa ja maksoin tanssimalla pienen osan koulumaksuistanikin.”
Lopulta Joshuan tanssiryhmä päätyi kansallisiin kilpailuihin – ja Nairobiin. Kisareissulla he vierailivat myös Sarakasin kuuluisassa koulussa, tanssijoiden onnelassa. Heille esiteltiin makuusaleja, joihin kaukaa tulleet voisivat majoittua ja lisäksi luvattiin säännöllisiä tuloja tanssiesityksistä. Pojat palasivat kotiin pää täynnä suunnitelmia. He palaisivat jäädäkseen.
”Ajattelimme, että jos nairobilaiset pystyvät elättämään itsensä tanssimalla, mekin pystyisimme, koska olimme jo voittaneet heidät kilpailuissa.”
Joshua, Benjamin Oketch ja tuolloin ryhmään kuulunut kolmas Mombasan sälli saapuivat nyssyköineen Nairobiin, treenasivat päivän ja illan tullen kyselivät yösijaa.
Mitään sellaista ei ole teille luvattu, kuului vastaus.
Jemo ja salainen suunnitelma
Joulukuu 2007 on Kenian synkän vaalihistorian kaikkein synkin hetki. Tuolloin vaalien jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kuoli eri puolilla maata yli tuhat ihmistä ja kotinsa joutui jättämään arviolta 350 000. Yksi heistä oli neljätoistavuotias Jemo, James Wanjohi.
”Talomme poltettiin tuhkaksi ja koko elämä romahti. Äiti ja siskot menivät kirkon hätämajoitukseen, minä ja veljeni vietimme isän kanssa kuukausia taivasalla”, Jemo kertoo.
Lopulta perhe muutti Eldoretista äidin kotiseudulle Nyeriin aloittamaan uutta elämää. Jemo oli huono koulussa, mutta hyvä musiikissa ja loistava jalkapallossa.
”Isä kielsi minulta jalkapallon ja käski keskittyä kouluun. Tavallaan ymmärrän. Hän oli itse insinööri ja ajatteli, että vain koulutuksen kautta voi onnistua.”
Jemo rämpi läpi lukion, mutta kouluvuosien tärkein saavutus oli kavereiden kanssa perustettu tanssiryhmä. Arvosanat eivät riittäneet isän toivomiin yliopisto-opintoihin, joten Jemo jäi tekemään sekalaisia maataloustöitä – ja tanssimaan.
”Osallistuimme Murangassa tanssitapahtumaan, jossa meidät näki yksi Sarakasin opettaja. Hän innostui meistä, näytti videoita ja kertoi, miten hulppeaa koulussa olisi. Katselin videoilta cooleja tanssijoita ja päätin, että tuollainen minäkin haluan olla.”
Hän kävi tutustumisretkellä ja näki Sarakasin parkkipaikalla paljon autoja. ”Luulin, että ne ovat tanssijoiden omia ja ajattelin, että hyvä juttu, täällä on rahaa.”
Nyt muisto naurattaa.
”Palasin maalle hanttihommiin ja aloin salaa isältä säästää lähtöä varten.”
Jemo kirjoittautui kouluun elokuussa 2015, viimeisenä tulevan Empire Dancen porukasta. Hän alkoi opiskella tanssin lisäksi DJ-linjalla. ”Ajattelin, että jos en onnistu tanssissa, voin aina elättää itseni DJ:nä.”
Kuondoka – lähtö tyhjän päälle
Sarakasissa treenattiin aamukuudesta iltamyöhään, ja jossain välissä olisi pitänyt loihtia rahaa ruokaan ja yösijaan. Pieniä palkkioita olisi voinut saada esiintymisistä, mutta kokoonpanoihin tuntui olevan lähes mahdoton päästä.
Alkuhämmennyksen keskellä Joshua muisti kaimansa, aiemmin Mombasasta Nairobiin lähteneen, Joshua Kein, joka tunnetaan paremmin nimellä Keizz. Hän soitti Keizzille, joka ensihätään pelasti ryysyläiset kattonsa alle.
”Viivyimme koulussa vuoden ennen kuin lähdimme”, Joshua sanoo.
He ehtivät vakuuttua siitä, että mikään ei ole menossa oikeaan suuntaan. He katselivat myös muita, jotka olivat tulleet kouluun vuosia ennen heitä. Olivatko he nyt paremmassa paikassa? Olivatko päässeet elämässä eteenpäin?
”Oli selvää, että siellä me emme olisi saaneet kasvaa. Ja me todella halusimme sitä”, sanoo Joshua.
Tiimi oli kasassa: neljä tanssijaa Joshua, Ben, Samson ja Jemo, sekä Keizz, josta sittemmin tuli Empiren video- ja valokuvaaja. (Kannattaa tsekata Empiren Dancen instatili, täynnä Keizzin otoksia.)
Vuonna 2015 he lähtivät tyhjän päälle. Ja tyhjän päällä voi olla todella tyhjää.
Kuzaliwa kwa ufalme – valtakunnan synty
Nuoret tanssijat tarjosivat itseään esiintymään ravintoloihin ja tapahtumiin, juuri onnistumatta. Joskus heidän annettiin tanssia, mutta luvattua palkkiota ei maksettukaan. Lisäksi olisi pitänyt löytää katua parempi treenipaikka. Ja suht kunnollinen koti.
Joshua otti yhteyttä Kenya Dance Academyn Jermaine Nicksoniin, joka koko tarinan kuultuaan halusi auttaa. Hän antoi ryhmälle harjoittelutilan YMCA:n talosta ja pyysi heitä myös auttamaan opetuksessa.
”Meitä pelotti ja ujostutti. Emme ymmärtäneet tanssin opettamisesta mitään, emme edes osanneet englantia. Ben osasi vähän, joten hän sai hoitaa puhumisen”, Samson kertoo.
”Joskus tanssioppilaat kutsuivat meitä illanviettoihin, joissa istuimme hiljaa ja pelkäsimme, että joku kysyy jotain”, nauraa Joshua.
He vuokrasivat yhteisen kämpän Ngaran kaupunginosasta, josta oli pitkä matka YMCA:lle. Rahapulassa he kulkivat matkan kävellen tai juosten, sateellakin. Perillä he vaihtoivat kuivan paidan, jotta asiakkaat luulisivat heidän tulleen uberilla.
Paluumatkat he taittoivat yleensä matatu-pikkubussilla, mutta odottivat ensin jokusen tunnin, kunnes matkaliput halpenivat alkuyöstä.
”Vietimme tuntikausia Aga Khan Walkilla ja juttelimme. Aloimme puhua siitä, että jonain päivänä meillä olisi oma studio. Televisiosta tuli silloin Empire-niminen sarja, josta nappasimme nimen: me rakentaisimme tanssin valtakunnan”, Samson kertoo.
Lopulta yksi tanssioppilaista yhdisti heidät ihmiseen, joka vuokrasi ABC Placen jumppasalia. Sopimus syntyi ja pojat ostivat kakun, jolla juhlistettiin Empire Dance Kenyan ensimmäistä omaa tuntia. Vuosi oli 2017.
Kakkuja on sittemmin mennyt, milloin mistäkin syystä, sillä Empiren valtakunnassa ymmärretään juhlistamisen arvo. En muista, kuinka monta kertaa olen puolentoista vuoden aikana syönyt hikisenä täytekakkua lautasliinasta. Suomen itsenäisyyspäivänä tanssitunnin pukukoodi oli sinivalkoinen.
Mtoto mzuri – vauva saa kasvaa
Ensimmäisen vuokrasalin ja oman studion välissä on paljon säätämistä, monta muuttoa ja yksi pandemia. Kaikesta on selvitty – myös siksi, että pojat ovat alusta asti laittaneet rahaa säästöön. Studion perustaminen on syönyt säästöpossun laihaksi, mutta tulevaa taloutta tasapainottaa se, että oman käytön lisäksi salia vuokrataan muille.
”Bisneksessä on aina riskinsä, mutta uskon, että visiomme ohjaa meitä jatkossakin”, lisää Joshua.
He korostavat, että tämä on vasta alkua, pelkkä ”baby empire”. Seuraava unelma on kokonainen tanssin, musiikin ja taiteen talo, ja monta studiota ympäri maata.
”Vähän kuin Kentucky Fried Chicken, jossa sipsit maistuvat samalta joka paikassa”, Joshua maalailee.
Nyt sanon vastalauseeni ääneen. On eri asia monistaa sipsejä kuin tanssin opettamisen lahjaa.
Toisaalta tiedän, että he ovat jo vuosia rakentaneet laajentamisen mahdollisuutta, tavallaan. Oman työnsä ohessa he ovat käyttäneet paljon aikaa nuorten lahjakkaiden tanssijoiden tukemiseen. Edelleen joka sunnuntai he kokoontuvat Nairobi Street Vibes -tanssijoiden kanssa keskustaan, central busines districtille, ja käynnistävät kaikille avoimen katutanssitapahtuman. He kutsuvat katunuoria myös kylään Empiren tunneille, joskus myös harjoittelemaan opettamista.
”Haluamme antaa heille taitoja, joiden avulla he pystyvät auttamaan itse itseään”, kiteyttää Joshua.
Papa Samson on ryhtynyt tukemaan myös nuoria koulupudokkaita, jotka käyvät katutapahtumissa Dandoran slummista. Jatkossa hän haluaa laajentaa tukea varainkeruutapahtumilla, joihin muutkin voivat osallistua.
Kupata furaha – ilon löytyminen
Tunnin kulku noudattaa tuttua kaavaa. Ensin vaihtelevan tappava puolen tunnin alkuverryttely, sitten runsas tunti uuden koreografian opettelua. Kun on valmista, tanssitaan Keizzin kameralle versioita puolisen tuntia.
Outoa kyllä, 1–2 minuutin mittainen koreografia yleensä lopulta uppoaa kalloon ja kroppaan. Ja siitä kiitän opettajien taikavoimia, en itseäni.
Silti kuviot ovat sivuseikka. Tärkein juttu on olo, joka tanssisalilla ihmisen tarttuu.
Minä ja kirjeenvaihtaja retkahdimme tanssiin kymmenisen vuotta sitten, kun menimme kilpatanssin alkeiskurssille. Viaton aikeemme oli opetella ”vähän tanssimaan”, mutta niin vain hurahdimme myös kilpailemiseen. Alkukankeuden jälkeen vauhti kiihtyi, painoimme pitkin maata mitalinkiilto silmissä ja muutamassa vuodessa etenimme E-taitoluokasta B-tanssijoiksi.
Kilpatanssissa A- ja B-luokat kilpailevat yhdessä. Alemmissa taitoluokissa olimme tottuneet palaamaan kotiin helyjä kaulassa – nyt kilpailimme kovimmassa mahdollisessa oman ikäsarjamme porukassa, emmekä päässeet edes finaaliin. (Paitsi kerran vahingossa, kun kisoissa ei ollut juuri ketään.)
Ihanana alkanut tanssiharrastus alkoi rypistää otsaa. Etsimme (ja löysimme!) virheitä, ja aina tuntui siltä, että emme treenaa tarpeeksi. Eikä mikään määrä edes riittäisi siihen, että me vanhana aloittaneet kirisimme kiinni koko ikänsä tanssineita supertaitureita. Sydämen lisäksi jalkateriin alkoi sattua kroonisesti, välillä muutamaan muuhunkin paikkaan.
Sitten lähdimme Keniaan.
Kuukausien etsimisvaiheen jälkeen löysimme Empire Dancen joulukuussa 2022. (Kiitos vinkistä, Saara, kiitos kiitos ja kiitos.)
Löysimme takaisin iloon.
Aina za mapenzi – rakkauden lajit
Tanssia voi rakastaa monella tavalla, monesta syystä.
”Olen onnellinen, kun olen voinut tehdä intohimosta työn, joka kannattaa ja kantaa”, kiteyttää Joshua.
Jemo sanoo rakastaneensa ensin musiikkia. Vasta sen kautta tuli tanssi.
”Ajattelen, että paras kohteliaisuus hyvälle biisille on tehdä siihen hyvä koreografia ja tanssia”, hän sanoo
Ja lisää: ”Tanssi on myös helpoin tapa vapauttaa stressiä ja hoitaa mielenterveyttä.”
Samsonille tanssi on ollut alusta asti oikotie iloon ja lohdutukseen. ”Se on pakopaikka, jossa voi unohtaa murheet ja koettelemukset.”
(Ben ei ole kanssamme tyhjässä tanssisalissa, koska asuu talven yli Kanadassa myötäelämässä kanadalaiskenialaisen lapsensa syntymää. Varmuudella kuitenkin tiedämme, että hänellä on oma tapansa rakastaa tanssia.)
Opettaminen vielä lisää iloa.
”Nautin, kun oppilas edistyy. Iloitsen toisen ilosta. Rakastan tanssituntien jaettua energiaa, jossa huonokin päivä muuttuu hyväksi”, sanoo Joshua.
”Moni on tullut tunneille niin, ettei erota vasenta jalkaa oikeasta. Kun hän sitten jossain vaiheessa pääsee kiinni tanssiin, olen hirveän onnellinen, kun olen saanut olla osa prosessia”, sanoo Jemo.
Nothing serious -sloganin varsinainen isä on Papa Samson. Kun ajattelen lausetta, kuulen mielessäni juuri hänen äänensä.
”Se on minun viestini: päästä irti, älä pelkää virheitä. Kun lakkaa pelkäämästä, oppii varmasti. Tanssi tapahtuu siellä, missä ihminen on vapaa.”
*
PS. Ripottelen omalle instatililleni ihan rikollisen paljon tanssivideoita, kannattaa tsekata.
PS2. Kiitos kuva- ja videoannista Keizz, Pasi ja kaikki asianosaiset!
PS3. Poikkeuksellisesti tein tästä tarinasta englanninkielisen version. Jos tunnet jonkun, joka lukisi sen mielellään, vinkkaa ihmeessä: Dance to freedom – Kusakata densi kwa uhuru.
