Koskaan en ole nähnyt Nairobin katuja yhtä hiljaisina kuin tiistaina 9. elokuuta. Hiljaisuuteen on monta selitystä, ja kaikkien takana sama varsinainen syy: kauan odotettu vaalipäivä.
Jotkut välttävät kaduilla liikkumista, koska aiempien vaalien käynnistämät väkivaltaisuudet eivät unohdu. Moni Nairobissa elävä on rekisteröitynyt äänestäjäksi kotiseudullaan ja on matkustanut kotiin äänestämään. Lisäksi on kansallinen vapaapäivä.
Minä kuitenkin kuljen autioilla kaduilla, koska haluan edes vilauksen verran todistaa Kenian demokratian toteutumista. Ja mitä lähemmäs pääsen meille läheisintä Westlands Primary Schoolin äänestyspaikkaa, sitä normaalimmalta alkaa tuntua. Onhan täällä ihmisiä!
Äänestyspaikalla on rauhallista, ihmiset jonottavat sulassa sovussa. Yleisvaalit pidetään viiden vuoden välein, aina elokuun toisena tiistaina. Julkinen keskustelu vaalien alla on pyörinyt vahvasti presidenttiasetelman ympärillä, mutta samassa rytäkässä valitaan liuta muita päättäjiä. Jokainen äänestäjä pudottaa kuuteen eri uurnaan kuusi eri väristä lipuketta: valkoinen presidentille, vihreä parlamentille, beige aluevaltuustolle, sininen kuvernöörille, keltainen senaattorille ja pinkki naiskansanedustajien omalle kiintiölle. (Ja kyllä, tuo viimeinen herättää tuhat kriittistä kysymystä, mutta se vaatii joskus oman bloginsa.)
Aamulla äänestyksen alku viivästyi puolitoista tuntia ja tunteet kävivät kuumina yöstä asti jonottaneiden ihmisten ja turvamiesten välillä. Nyt iltapäivällä sitä ei uskoisi, jos ei tietäisi. Kotonani asuvan kirjeenvaihtajan raportti aamutunnelmista löytyy kohdasta 44.30–50.35 (linkki vie Ylen sivuille).
Tapaan äänestyspaikan ulkopuolella veljekset Meshack ja Peter Kimanin, ja kuulen tutuksi käyneen lausahduksen.
”Nyt vain rukoillaan, että kaikki menee hyvin.”
Saman olen kuullut kotitalon aulasiivojalta, hedelmäkaupan punnitsijapojalta ja satunnaisilta vastaantulijoilta. Toiset taas sanovat, että vaaleihin liittyvä pelkotila on turha jumi, jota ei ole mitään syytä toistella, eikä mitään pahaa nyt tapahdu.
Minulla ei ole mitään syytä varsinaisesti uskoa ketään, joten seuraan tilannetta.
Pikkuveli Meshack äänesti ensimmäistä kertaa elämässään. Hän oli pikkupoika, kun vuoden 2007 vaalien jälkeen repesivät irti ne pahimmat mellakat, joissa kuoli yli tuhat ihmistä.
”En muista siitä mitään, mutta tarinoita olen kuullut.”
Isoveli Peter muistaa, ja pudistelee päätään vakavana.
Mwizi wetu – meidän omat rosvot
Kenian poliittista karttaa on vaikea tehdä ymmärrettäväksi ideologioiden tai tärkeiden teemojen kautta. Molemmat presidenttiehdokkaat William Ruto ja Raila Odinga lupaavat hyvin samanlaisia asioita: he kitkevät köyhyyden, auttavat vähäosaisia, tukevat pienyrittäjiä ja ennen kaikkea tyystin ja tykkänään lopettavat korruption, joka vie arviolta kolmanneksen valtion budjetista.
Voi voi.
Olen kuullut paljon sattuvia sanontoja kenialaisesta politiikasta viime kuukausina. Jotkut niistä osaan toistaa swahiliksi:
- Anatakaje – mitä hän haluaa? (Vaikka lupaukset ovat hyvin samankaltaisia keskenään, vastaus kysymykseen tuo ehdokkaisiin tiettyjä eroja.)
- Nyani ni wale wale, misitu ndio tofauti – samat apinat, eri metsät.
- Mwizi wetu – meidän rosvo. (Rosvoja kaikki, mutta oma rosvo on vierasta parempi.)
Tuon viimeisen olen kuullut muotoiltavan myös toisin: vaalien lopputuloksen suurin merkitys on siinä, että taskut vaihtuvat. Taskut, joihin yhteistä omaisuutta rosvotaan.
Ja kaiken tämän keskellä, kaikesta huolimatta, politiikkaan pyrkii – ja toivottavasti myös pääsee – ihmisiä, joista on helppo sydän kivistäen uskoa, että he tekevät sitä oikeista syistä. Esimerkiksi nuori aluevaaliehdokas Wanjiku Thiga. (Linkki vie Ylen juttuun.)
Kazi imekwisha – urakka on ohi
Salaa epäilen, että osa on välttänyt viime päivinä liikkumista ihan vain siksi, että täällä on niin kylmä.
Kun palasimme elokuun alussa, Nairobin viileys pääsi vähän yllättämään. Tiesin kyllä, että kesä on täällä kylmintä aikaa, mutta kesäkuussa lähinnä nauratti, kun täkäläiset tuskailivat, että baridi baridi. Ei ole kylmä, tuumasin minä, pakkasessa kasvanut. Nyt kuljen kotona villasukat jalassa (kiitos äiti!) ja muistelen kaiholla lämpimiä vaatteita, jotka luokittelin kesän suurjaossa turhiksi ja survoin vintille odottamaan.
Kahtena ensimmäisenä Nairobi-aamuna siirryin unesta valveeseen oudon sumun läpi: puolitietoinen unipää tuotti työlistaa kaikesta, mitä pitää vielä tehdä ennen lähtöä Suomesta. Lopulta sain silmät auki ja siinä se oli – tornitalojen tuttu silhuetti.
Tosiaan, olemme jo täällä. Suomen kesä on ohi. Urakka on ohi.
Se oli aika lailla yhden asian kesä. Raivasimme ja siivosimme kotitaloamme vuokralaisille, voi taivas me raivasimme, ja milloin emme raivanneet, tunsimme syyllisyyttä karkailuistamme.
Mutta kyllä kesään muitakin tunteita mahtui. Iloa! Hetkiä rakkaiden ja ystävien kanssa, häitä, marenkikakkuja, uusia perunoita, kuohuviiniä aamuyössä, runoja ulkomuistista, höpinähetkiä naapurin aidan yli, uskomattomia vinttilöytöjä (kaikkien aikojen ensimmäinen päiväkirjani ja veret seisauttavia kirjeitä 1990-luvun repaleisesta alusta), mökkiä, Aurejärveä, Näsijärveä, maauimalaa…
Ja – vielä kerran – hetkiä rakkaiden ihmisten kanssa.
Sain kotipihaani vieraaksi myös Yle Radio Suomen toimittajan, joka teki minusta ja Viileistä vesistä Sunnuntaivieraan juhannussunnuntaiksi. Hatunnosto Juha Kokkalalle, joka sai rönsyilyni leikeltyä 21 minuuttiin ja jonka kanssa oli kaiken lisäksi mukava jutella. Löytyy Areenasta: Merja Määttänen löysi Kenian Nairobista sekä metropolin että metsän.
Välillä kouraisi.
Kesken reippaan raivaamisen tapahtui henkilökohtaisia valahtamisia, kun tyhjenevä talo tuntui liian tyhjältä. Epätodelliselta. Myrskyllä ja tyvenellä tämä koti on ollut vuosituhannen alusta asti turvapaikka, jossa kaksi pientä on kasvanut aikuiseksi ja me muutkin aika paljon.
Myös ihmisten kanssa kouraisi aivan eri tavalla kuin kevättalvella, kun tiesimme pian palaavamme. Jokainen viimeinen eron hetki tuntui muistutukselta: nyt ei nähdä pitkään aikaan.
Ja kuitenkin kaikki meni niin kuin piti. Aika riitti, rimaa hipoen. Survoimme omaisuutemme vintille, lahjaksi, myyntiin, kierrätykseen, roskikseen, naapurin ja kaverin vintille, kotiportin SAA OTTAA -pisteeseen ja matkalaukkuihin, joista osan saimme vastalahjoituksina SAA OTTAA -pisteen loistavilta asiakkailta. Sitä paitsi koti sai niin mukavat uudet asukkaat, että se helpotti lähtemistä. Nyt he pitävät toisistaan huolta – talo ja ihmiset.
Kusubiri – odotus
Kaikki täällä odottavat. Kadut olivat hiljaisia jo viime viikolla ja nyt hiljaisuus tiivistyy. Kirjoitan tätä vaalien jälkeisenä päivänä ja edelleen esimerkiksi osa kaupoista on kiinni tai auki vain hetken. Ne, jotka voivat, tekevät etätyötä.
Olen eläytynyt vallitsevaan vaalitunnelmaan ja ottanut rauhallisesti. Parannellut lentokonevilustumisesta alkanutta kurkkukipua (helkutin sitkeä!), valmistellut tulevia juttuja (siis työtöitä – tämä blogi on huvittelua) ja tietenkin eksynyt Karuran metsässä. (Olen kertonut metsän tarinan ja suhteestani eksymiseen täällä: Msitu wa Karura – metsä miljoonakaupungissa.) Ihanaa on se, että tällä kertaa tulimme kotiin, jossa on hyvä ottaa rauhallisesti.
Vaarallisimpia ovat päivät vaalien jälkeen. Ääntenlaskua seurataan tiiviisti, mutta lopullisen tuloksen julistamiseen voi mennä päiviä.
Oikeasti vaalien tärkein lopputulos on se, että hyväksyykö häviäjä kohtalonsa. Demokratiassa on puutteensa ja haavoittuvat kohtansa, mutta se nyt vain on paras tähän mennessä keksitty tapa pyörittää yhteiskuntaa niin, että hommassa on sentään toivoa. Ja aika monenlaista muutakin on sentään yritetty.
Kerron myöhemmin – toivottavasti myös sen, että miten kävi Wanjiku Thigan.
Vaalitulosten lisäksi jään itse odottamaan vähän muutakin. Nyt minä tosiaan olen täällä, ja se tuntuu ihan erilaiselta kuin kevätpyrähdyksen aikaan. Näen edessäni ajanjakson, josta tiedän varmuudella vain sen, että yllätyksiä tulee. Hyviä ja huonoja, antoisia ja tuskastuttavia, helppoja ja vaikeita. Yritän muistaa olla kiitollinen kaikista.
PS. Jälkikirjoitus lauantaina 13.8.2022. Presidentinvaalien ilmeisen täpärää lopputulosta lasketaan edelleen, eikä loppua näy. Aluevaalien tuloksista tiedetään ainakin se, että Wanjiku Thigaa ei valittu. Hiljaiselo jatkuu. Esimerkiksi koulut on päätetty pitää kiinni ensi viikon torstaihin asti.
