Kuogopa – onko syytä pelätä?

Ensin tähänastiset kokemukset. Kolmen viikon (ja risat) aikana en ole kohdannut Nairobissa yhtäkään millään tavalla uhkaavaa tilannetta. Arkireiteillämme kulkee enimmäkseen paikallista väkeä – älyttömän ystävällistä ja auttavaista. Anteeksi nyt suomalaiset, mutta päällimmäinen tunteeni on se, että meillä olisi paljon oppimista siitä lämmöstä ja rentoudesta, joka täällä näkyy, kuuluu ja tuntuu ihmisten välillä.

Ja sitten kaikki varoitukset.

Just don’t look rich and don’t look as if you have just arrived. Kaikki menee hyvin, kunhan et näytä rikkaalta ja vastatulleelta.

Nairobiin liitetään usein liikanimi nairobbery. Tilastojen mukaan kaupungin yleisin rikostyyppi on carjacking, aseellinen autoryöstö. Turvattomiksi luokitelluilla alueilla pyhä sääntö on, että autoa EI pysäytetä, ei vaikka ihminen seisoisi edessä. Paljon ihmisiä ryöstetään myös kaduilla.

Suomen oloissa minunkaltaiseni ihmisen rikkauden astetta voi vielä käsitteellisesti pyöritellä, mutta täällä asia on pihvi: minä näytän rikkaalta, tyylivalinnoista riippumatta. Suhteellisen läpinäkyvänä tapauksena näytän varmasti myös vastatulleelta.

Kwa kifupi – summa summarum: nairobilaisuus on tasapainoilua ristiriitaisuuksien kanssa. Mikä on vaarallista ja mitä on pelko? Ja miten sen kanssa on viisasta elää?

Mitaa ya giza – pimeät kadut

Ulkonaliikkumiskielto, iltasoitto, kotiintuloaika. Curfew kääntyy suomeksi monella tavalla.

Suomalainen mieleni on jumittunut siihen, että kun on lämmintä, on iltaisinkin valoisaa. Järki ymmärtää, että nyt on toisin, mutta jokin järkeä hitaampi laahaa perässä. Ei lakkaa odottamasta, että pian on valoisampaa.

Ja niin vain pimeys laskeutuu joka ilta yhtä sakeana kuuden-seitsemän aikaan.

Konkreettinen ulkonaliikkumiskielto hämärästä aamunkoittoon oli voimassa koronarajoituksena viime syksyyn asti, yhteensä 18 kuukautta (linkki vie BBC:n juttuun). Nyt on palattu normaaliin ja ”ulkonaliikkumiskielto” on suhteellinen, mutta vakavasti otettava käsite.

Sääntö yksi. Älä missään tapauksessa kulje kaduilla pimeän tullen. Yksin tai kaksin, tai millään tavalla. Älä.

Tämä varoitus mietitytti etukäteen. Voiko se oikeasti olla noin kategorista? Onko ihmisillä kuitenkin totuudesta erilaisia versioita, joita voisi tunnustella ja joista soveltaa omansa?

Ei ole. Kaikki – myös kaiken nähneet ikinairobilaiset – tuntuvat olevan tästä yhtä mieltä: pimeille kaduille ei ole menemistä.

Lähimenneisyyden kaksi uhrien kuolemaan johtanutta expat-ryöstöä toistuvat ihmisten puheissa. Kummassakaan tapauksessa ryöstäjän tarkoitus ei ollut tappaa, mutta kun hermostuttavassa tilanteessa on mukana pyssy, yksi asia voi johtaa toiseen ja vahinkoja sattuu.

Sääntö kaksi. Jos ryöstäjä pyytää sinulta jotain, älä yritä mitään. Anna heti.

Lisää sääntöjä. Pidä mukana kakkospuhelinta ja puolityhjää kakkoslompakkoa. Piilota luottokortit vaatteiden alle. Älä koskaan kulje tietokoneen tai tabletin kanssa. Älä.

Äläkä rentoudu puolen vuoden päästä, kun mitään ei ole tapahtunut. Useimmille se tapahtuu juuri silloin.

Elämä ei pysähdy pimeän tuloon. Ihmiset liikkuvat, tapaavat toisiaan, harrastavat, käyvät ravintoloissa, autot, uberit, matatut (pikkubussit) ja bodabodat (moottoripyörälähetit) kulkevat. Kaduilla myös kävellään. Eilen tajusin keskellä pimeää, ruuhkaista liikenneympyrää, että uberimme vierellä lasketteli pyörätuoli, vauhdikasta alamäkiliukua.

Elämä ei pysähdy, mutta kynnykset nousevat. Jos jonnekin on kivenheitto valon puolella, lähtemistä reunustaa ajatus paluusta. Pimeällä kivenheittoa ei saisi taittaa omin jaloin. Autottoman on tilattava uber, ja kun osa kuskeista hylkii lyhyiden matkojen huonoa tienestiä, tilausta saa joskus yrittää monta kertaa. Lopulta aina pääsee kotiin, mutta helpommalla pääsee, jos ei lähde.

Kun koto-Suomessa selasimme Nairobin asuntotarjontaa, ihmettelin, miksi niin monessa talossa on oma kuntosali ja muita liikuntatiloja. Nyt ymmärrän. Ihmisillä on tarve päästä hikoilemaan miettimättä kaduilla liikkumista.

Salama na rafiki – turvassa ystävän kanssa

Äskeisen painokkaaksi vastapainoksi on sanottava, että Nairobissa on alueita, joissa taloihin ei todellakaan kuulu omaa kuntosalia. Slummeissa, köyhillä asuinalueilla, asuu ainakin satoja tuhansia, ellei miljoonia ihmisiä.

Suomen ulkoministeriön turvallisuusohje sanoo muun muassa näin: ”Nairobissa slummialueille ja etenkin Eastleigh’n kaupunginosaan voi mennä turvallisuustilanteesta johtuen ainoastaan luotettavan matkanjärjestäjän retkelle tai erityisin turvajärjestelyin.”

Tämä on omankin rajallisen ymmärrykseni valossa pätevä ohje. Suurin osa slummeissa asuvista ihmisistä haluaa elää rauhallista elämää, tehdä työtä, pitää huolta perheestään ja kohdella kanssaihmisiään hyvin. Kuitenkin köyhyyden keskellä on aina myös epätoivoa, joka synnyttää väkivaltaa. Jos väärään paikkaan eksyy yksin vaeltelemaan valkoisen naamansa kanssa, voi joutua vaikeuksiin.

Yhtä totta on se, että slummissa voi liikkua varsin turvassa luotettavan, alueella itse elävän ja asuvan ihmisen seurassa.

Somalian kauan odotetut presidentinvaalit (Yle 14.5.) tapahtuvat vihdoin ensi sunnuntaina (kunpa!), ja kotonani asuva Ylen kirjeenvaihtaja on menossa sunnuntai-iltana vaalivalvojaisiin juuri Eastleighin, Nairobin ”pikku-Mogadishuun”. Hyvässä seurassa.

(Lisäyksiä ma 16.5.2022: Yle Uutiset, kohdassa 11:25 ja artikkeli Somalian presidentti valittiin teltassa kranaattien kumussa – 8 kysymystä vaaleista, joissa kansa ei saanut äänestää.)

Ugaidi – entä terrorismi?

Olen jo melkein tottunut siihen, että kaikkien tavaratalojen ja isojen rakennusten ovella ihmiset ohjataan metallinpaljastimen läpi ja laukut tarkastetaan. Terrorismin uhka varjostaa yhä Nairobia, vaikka edellisestä iskusta on jo tovi.

Vuonna 2019 hyökkäys hotelli- ja toimistokompleksiin vaati 14 kuolonuhria. Tekijäksi ilmoittautui somalialainen äärijärjestö al-Shabaab. Vuonna 2013 lähes 70 ihmistä kuoli, kun järjestö iski Westgate-ostoskeskukseen. Myös itärannikon Mombasan lomaparatiisiin on tehty iskuja. Kaikkein eniten tuhoa tapahtui vuonna 2015 Garissassa, kun lähes 150 ihmistä kuoli yliopiston kampukselle tehdyssä iskussa.

Ryöstöjä, terrorismia, eikä siinä vielä kaikki…

Eräs kauan sitten nairobilaistunut muistuttaa kokemuksen rintaäänellä, että oikeasti liikenne on täällä paljon, paljon todellisempi vaara kuin ryöstöt tai terrorismi.

Twiga mweupe – minä ja valkoinen kirahvi

Jos Keniassa on vaarallista olla ihminen, huonomminkin voisi olla. En pysty vedenpitävään laskutoimitukseen, mutta väitän, että harvinaisilla, uhanalaisilla villieläimillä on huomattavasti suurempi todennäköisyys joutua salametsästäjien uhriksi kuin minulla kohdata minkäänlaista väkivaltaa.

Helmikuussa 2020 salametsästäjät tappoivat Garissassa kaksi valkoista kirahvia, emon ja tämän poikasen (linkki vie Ylen juttuun). Nyt koko maailmassa on jäljellä enää yksi, tuolloin tapetun naaraan uroslapsi.

Meidän kaikkien – myös minun ja maailman ainoan valkoisen kirahvin – on lopulta tehtävä suunnilleen sama johtopäätös. Ihminen kykenee monenlaiseen. Sittemmin kirahvinuorukainen on saanut ihmisiltä sarveensa seurantalaitteen, jonka tarkoitus on suojella sitä salametsästäjiltä, ihmisiltä. Tiettävästi se on löytänyt uusia porukoita, elämä jatkuu.

Ei vaalita pelkoa, vaalitaan turvallisuutta. Yritetään katsoa, mihin astutaan, mutta astutaan. Se on ihmisen ja kirahvin varsin antoisa osa, niin kauan kuin täällä ollaan.