Liskoaivoiksi sanotaan alkeellisen karkeaa hätätila-asetusta, joka ottaa vallan, kun aivojen fiksummat osat sammuvat. Minun liskoni ei raivoa, eikä hajota paikkoja. Se vaanii hiljaa ja prosessoi. Eikä kysy lupaa.
On kulunut liian pitkä aika siitä, kun kirjoitin blogia viimeksi. Olen periaatteessa selittelyvastainen, mutta tällä kertaa on pakko, koska selittely on nyt osa homman pihviä.
Olen jumissa.
Tunnistan kaikki hitausvoimien normaalit perustekijät: töitä, reissuja, tiivistä elämää, lasten kolmeviikkoisen kyläilyn tuottama poikkeustila, arkeen palaamisen kitka… Niiden lisäksi ja ennen kaikkea jumia syventää välitila, johon tunnen liukuneeni, vasten tahtoani.
Ajatus paluusta. Tai ei edes ajatus, vaan ajatuksen vältteleminen.
What’s going on in that beautiful mind?
I’m on your magical mystery ride.
And I’m so dizzy, don’t know what hit me, but I’ll be alright.
Suomi-paluuseen on enää pari kuukautta ja kohtaan kysymyksen yhä useammin. Miltä se tuntuu?
Muotoilen lauseita vastaukseksi, mutta sisäisesti huudan SHHSHHH. Hiljaa. En halua vielä ajatella sitä, haluan puhua aivan muista asioista.
Nyt antaudun. Välttely tuottaa jumitusta ja vie voimat.
Puhutaan välitilasta. Jos tuuri käy, pystyn kirjoittamaan sitä ulos itsestäni, vapautumaan ainakin vähän.
Miltä tuntuu palata?
Vaikka miltä.
Wimbo wa mapenzi – yksi rakkauslaulu
My head’s under water
but I’m breathing fine.
You’re crazy and I’m out of my mind.
”Suomalaiset aina yllättävät”, pohjusti juontaja ennen yllätysesiintymistämme.
Perustimme taas yhden väliaikaisbändin, koska Otto ja Valerie menivät naimisiin ja tilanne vaati toimenpiteitä. Alun perin ajattelimme esittää kaksi laulua, John Legendin All of me ja Beyoncén Crazy in Love, kunnes häitä edeltävän illan kenraaliharjoituksissa katsoimme tosiasioita silmiin ja päätimme skipata Beyoncén.
Nyt häistä on jo yli pari viikkoa, mutta John Legendin kappale kulkee mukanani kaikkialle, soi päässäni ja pakottaa laulamaan. Onneksi opin jo vuosikymmeniä sitten, että hyräily hukkuu katuvilinään ja maailman perushuminaan, eikä kukaan huomaa mitään.
All of me loves all of you.
Love your curves and all your edges,
all your perfect imperfections.
En tiedä, mille kaikelle rakkauttani laulan, mutta epäilen monenlaista.
Washindi na walioshindwa – voittajat ja häviäjät
Give your all to me,
I’ll give my all to you.
Laulan Suomelle.
Tuntuu oikealta palata rakkaiden, omien ihmisten luo. Helpottavaa päästä yhteiskuntaan, jossa jyrkkä eriarvoisuus ei iske kasvoille joka päivä. Ihmeellistä luopua vaara-antenneista ja olla taas niin vapaa kuin ihminen on turvallisessa Suomessa.
Lähes kaksi vuotta vieraalla maalla on muuttanut suhdetta suomalaisuuteen. Sunnuntai-iltana katselin Ylen vaalilähetystä presidentinvaalien ensimmäiseltä kierrokselta ja rakastin kaikkea. Läpinäkyvyyttä. Matti Röngän jykevästi sorahtavaa ärrää. Voittajia ja häviäjiä, jotka kiittelivät toisiaan rakentavista keskusteluista ja – ennen kaikkea – jotka hyväksyivät mukisematta vaalituloksen.
Kerroin syksyllä 2022 Kenian vaalien jälkeisestä farssista, jossa korkein oikeus lopulta ratkaisi vaalituloksen viikkojen odottelun jälkeen. En uuvuta teitä enempää, mutta tiedoksi: presidentinvaalit viidesti hävinnyt Raila Odinga jatkaa edelleen taisteluaan ”varastetuista vaaleista”.
Kenia on afrikkalaisittain edelläkävijä sikäli, että täällä pystytään viemään läpi vaalit ja kaikesta oheistoiminnasta huolimatta äänestäjät ratkaisevat, kuka saa vallan. Silti demokratia näyttää varsinaisen kauneutensa vasta, kun kaikki osapuolet kunnioittavat sitä. Ja kun äänestäjät pystyvät valitsemaan muutakin kuin sen, kuka on korruptiokukkulan kuningas.
You’re my end and my beginning,
even when I lose I’m winning.
Nafasi salama – turvallisia tiloja
Cause I give you aaaaaaaaall of me
and you give me aaaaaall of you.
Suomalaiset ystävät ovat lepopaikka.
Tämä vaatii painokasta tarkennusta. En hakeudu ehdoin tahdoin kenenkään seuraan pelkän suomalaisuuden perusteella, pikemminkin vierastan moista. Kun kuitenkin on käynyt niin onnekkaasti, että täältä on löytynyt omia ihmisiä, sielunsiskoja ja -veljiä, ystävystyminen tuntuu tapahtuneen nopeutetusti ja tiivistetysti.
Kiinnitymme toisiimme, ymmärrämme toisiamme. Jaamme muukalaisuutta ja yhteistä taustaa, jossa omaa tarinaansa ei tarvitse aloittaa nollapisteestä. Nauramme asioille, joita ei voisi selittää kenialaisille, eikä sellaisille suomalaisille, jotka eivät tiedä, mitä kaikkea täällä kohtaa.
Me olemme toistemme turvallinen tila.
Myös suomen kieli on lepopaikka. Alussa kaiken vieraskielisyys vaati sinnittelyä ja välillä teki mieli vain sulkea suu ja korvat. Olla hiljaa ja levätä. Vieläkään englantini ei ole täydellistä, mutta ainakin se on rentoa. En aina edes huomaa kielivaihdosta ja puhun vahingossa suomalaisille englantia tai muille suomea.
Swahilin kanssa olen rennon vastakohta. Käytän toki pien-swahilia lähes päivittäin, mutta edelleen pienen pientä. Syytän Nairobia, jossa englannin oletusasetus on järkkymätön ja jossa ihmiset puhuvat shengiä – slangin, kikuju-heimokielen, englannin ja puhtaan swahilin jatkuvasti muuttuvaa sekoitusta.
Rannikolla ja maaseudulla, jossa ihmiset puhuvat puhtaampaa swahili sanifua, huomaan ymmärtäväni yllättävän paljon. Myös oma kynnykseni puhua madaltuu heti ja tajuan, ettei alustavaan kielitaitoon olisi mahdoton matka. Nairobissa en vain ole kahdessa vuodessa pystynyt sitä taivaltamaan.
Silti olen kiitollinen siitä, että olen yrittänyt. Kömpelökin yritys ilahduttaa ihmisiä ja työhön liittyvissä kohtaamisissa ohut kielitaito on muutaman kerran aidosti pelastanut tilanteen.
Maji hubeba – vesi kantaa
Cards on the table, we´re both showing hearts.
Risking it all though it’s hard.
Laulan rakkaudelle.
Häät tekevät onnelliseksi. On aina yhtä mykistävän vaikuttavaa, kun kaksi ihmistä uskaltaa heittäytyä rakastamaan toisiaan.
Oton ja Valerien häissä oli vieraita ainakin Suomesta, Kanadasta, Intiasta ja eri puolilta Afrikkaa. Tarttuvan onnen huumaama yleisö oli myös bändiämme kohtaan vuolaan myötämielinen. Yksi libanonilaistaustainen juhlavieras käytti sanaa mesmerising, lumoava.
Taivaan kiitos jätimme Beyoncén rauhaan.
Laulan Kenialle.
Kun ajattelenkin lähtöä, tunnen kaipuun vihlaisun. Kaipaan jo nyt jokapäiväistä perspektiiviräjähdystä, joka yhtä aikaa haastaa ja ravitsee. Kaipaan ihmisiä. Kaipaan tanssia, tanssiporukkaamme. Kaipaan asioita, joille ei vielä edes ole sanoja.
Ole mulle vesi, joka kantaa,
ole osa mun taivaanrantaa.
Mietin vettä. Miten ihmeellistä on, kun ei tarvitse täysin yksin kantaa itseään.
Ehkä näistä kahdesta rivistä tulee isona biisi. Kerron, jos loput rivit syntyvät.
Tarvitsen viileää vettä ja avaraa ilmaa. Tarvitsen nämä kaksi kuukautta itselleni. En ole vielä Tampereella ihmettelemässä, että kukas minä täällä olinkaan ja haluanko oikeasti olla tämä.
Olen täällä, tässä ja nyt.
Juttelen liskolleni. Annan sille terveellistä ruokaa: ehkä se pitäisi jättiläisheinäsirkoista, joita lennähtelee tänne 13. kerroksen parvekkeelle. Kesytän siitä ystävän, tyynnytän sen lempeydellä.
Joka tapauksessa aion seuraavassa tarinassa puhua aivan muista asioista. Nythän kirjoitin itseni vapaaksi.
(Suu kiinni eläin.)
*
PS. Vuodenvaihteessa lapset kävivät kylässä ja kadotin suloisesti arkirytmin. Kaikenlaista tehtiin ja reissattiin, ihanaa oli. Kerron muutamalla kuvalla…
PS2. Jutun pääkuva by Hilma Toivonen. Tapasimme liskoyksilön majapaikassamme Watamulla tammikuun alussa ja siitä se sitten livahti pääni sisään. Eikä ole sittemmin poistunut. Myös Pasi Toivoselle jälleen kiitos valokuvayhteistyöstä. Bändikuvan ottajan nimi ei ole tiedossa – ilmoittaudu heti, jos tunnistat itsesi.
PS3. Laulunsanat (vesiaihiota lukuunottamatta) ovat John Legendin All of Me -kappaleesta (linkki vie Spotifyhin).
