Mieleni ehti jo asettua hyväksymään, että tänä vuonna joulu ei tule. Nairobi toki kuorrutettiin jouluvaloilla ja -helyillä jo marraskuussa, mutta silti. Kun on näin kaukana omista joulurituaaleistaan ja jouluihmisistään, pää ei pehmene samalla tavalla kuin yleensä.
Ja sitten se tuli. Jouluolo. Erilainen, mutta vahva.
Antakaas, kun kerron.
Asante – kiitos puhtaasta vedestä
Asante on swahilia ja tarkoittaa, että kiitos. Maji on vesi ja safi on puhdas. Nämä sanat riittävät siihen, että Hope and Faith -lastenkodin perustajan Marion Karimin ja lasten, Lucyn (vas.) ja Annabellen videotervehdyksen tärkein viesti välittyy.
Kerroin Hope and Faith -lastenkodista ensimmäisen kerran lokakuussa, täällä: Watoto maalum – lapset, joiden luokse täytyy palata. (Alun perin kirjoitin laajemman version Kehitysvammaisten Tukiliiton Tukiviesti-lehteen ja verkkotarinoihin, sekin kannattaa lukea: Sittenkin toivoa.)
Kerroin Marionista, joka ei lapsena pystynyt pelastamaan vaikeasti vammaista veljeään väkivaltaiselta elämältä ja kuolemalta. Kun veli tapettiin, Marion oli 13-vuotias tyttö, joka päätti omistaa elämänsä muiden vammaisten lasten pelastamiseen. Sittemmin hän päätyi rakentamaan elämäntyötään Jujaan, noin tunnin ajomatkan päähän Nairobista.
Viranomaiset ohjaavat hylättyjä vammaisia lapsia Hope and Faith -lastenkotiin, mutta julkinen rahoitus ei Keniassa kuulu kuvioon. Kaikki on rakennettu pikkuhiljaa ja kaikki perustuu lahjoituksiin – pieniin ja suuriin, mutta enimmäkseen pieniin.
Marion ja neljä naista huolehtivat kaikesta: lasten hoivasta, hygieniasta ja lääkityksistä, kokkaamisesta, siivoamisesta ja takapihan kasvimaasta. Ympäri vuorokauden. Kun kesäkuussa kävin, pyykkikin pestiin käsin, sillä suodattamaton kaivovesi ei kelvannut lahjoituksena saadulle pesukoneelle.
Siku chache – kolme ja puoli vuorokautta
Juttukeikat ovat aina piipahduksia toisissa todellisuuksissa, sitten ihminen aina palaa omaansa. Olen piipahdellut koko aikuisikäni (apua, jo viidellä eri vuosikymmenellä!), mutta harvoin paluu on tuntunut näin kohtuuttomalta.
Emmekö todellakaan voi auttaa? Edes jotenkin järjestää lastenkotiin puhdasta juomavettä? Nyrkkipyykistä vapautuisi aikaa lapsille ja puhtaan veden avulla lastenkoti, jossa on aivan kaikesta jatkuva pula, voisi tehdä myös pienimuotoista varainhankinta myymällä vettä paikallisille ihmisille.
Sitten yksi asia johti toiseen. Vesianalyysin perusteella Water for the Worldin asiantuntijat osasivat kertoa, että teknisesti järkevin ja aurinkoenergiaa käyttävä suodatinjärjestelmä maksaisi asennustöineen noin 8000 euroa. Kotipesäni Kehitysvammaisten Tukiliitto, josta nyt olen toimivapaalla, otti ajatuksen omakseen. Lokakuussa käynnistimme keräyksen, yhtä aikaa Tukiliiton kanavilla ja täällä Viileät vedet -blogissa.
Silloin kirjoitin, että kunpa voisin joskus palata tekemään tarinan jatko-osan ja kertoa, miten puhdas vesi on helpottanut elämää lastenkodissa.
Täytyy myöntää, että operaatio jännitti. Suomessa otsikot ja ihmisten mielet olivat ja ovat ymmärrettävästi täynnä omia murheita, sotaa ja energianhintoja. Pidin todennäköisenä, että keräys vetoaa ihmisiin vähän. Saisimme aluksi kasaan ehkä neljäsosan tavoitteesta. Minä jatkaisin puhtaasta vedestä huutamista somessa läpi talven, kunnes ihmiset kiusaantuisivat ja alkaisivat vältellä jankuttamistani. Toukokuussa toteaisin, että koossa on puolet: summa, joka ei riitä tavoitteeseen, mutta jota ei voi käyttää mihinkään muuhun kuin luvattuun kohteeseen.
Vähänpä tiesin.
Keräys käynnistyi keskiviikkona 12.10. alkuillasta. Ja roihahti. Tarina levisi ja alkoi elää omaa elämäänsä. Summa kasvoi Tukiliiton keräysalustalla ja minä seurasin numeroita niin jännittyneenä, että varpaisiinkin tuli lihaskipuja. Kunnes sunnuntaiaamuna heräsin siihen, että tavoite oli kasassa.
Kolme ja puoli vuorokautta. Ihmiset. ❤️
Seuraavaa ihmettä sain seurata sivusta, kun Water for World toimitti avun ripeästi perille. Marraskuun lopussa Marion raportoi Jujasta, että puhdas vesi virtaa ja että Luoja on ihmisistään ylpeä.
Tämän joulumpaa joulua ihminen ei tarvitse.
Viime viikolla, vierailumme hetkellä puhdasta vettä oli virrannut pari viikkoa. Marionin mukaan lasten terveydentilassa oli jo tapahtunut mullistus.
”Yhtäkkiä kenelläkään ei ole vatsavaivoja tai ripulia.”
Apu todella meni perille. Toivottavasti myös kiitos tavoittaa kaikki lahjoittajat.
Ndoto mpya – uusia unelmia
Tällä hetkellä Hope and Faith -kodissa elää 49 lasta. Osa lapsista on hylätty heti syntymän jälkeen sairaalassa, osa myöhemmin.
Lucy, toinen kiitosvideon tytöistä, tuli Hope and Faith -kotiin kolmevuotiaana, 12 vuotta sitten. Ensin yksinhuoltajaisän ja sitten isoäidin hylkäämä tyttö löytyi pikkukaupungin ostoskeskuksesta. Annabell löytyi hylättynä nairobilaisesta slummista. Molemmat päätyivät ensin tavalliseen orpokotiin ja sitten Marionin luo.
Hope and Faith -kodissa pidetään huoli kaikista, vammaan katsomatta.
Lapset pitävät myös huolta toisistaan. Pikku-Reginaa hoivailee Ann, joka liikkui ennen pyörätuolilla ja nyt kävelee – ja huolehtii pienimmistä lapsista.
”Opetan lapsia pitämään huolta toisistaan. Se on takaisin antamista, mutta myös välttämätöntä. Olen opettanut, miten toimia esimerkiksi epilepsiakohtauksen kanssa, koska aina ei ole aikuista paikalla.”
Marion Karimin mielessä kytee jo lisää unelmia.
”Aina! En halua vain ruokkia ja säilyttää näitä lapsia – haluan, että he pääsevät elämässä eteenpäin.”
Hope and Faithin 49 lapsesta 17 lähtee joka aamu kylän kouluun. Loput, vaikeimmin vammaiset lapset viettävät päivänsä lastenkodin ”olohuoneessa”. Marion on laatinut suunnitelmat ja laskelmat seuraavasta askeleesta, joka avaisi koulutien kaikille.
Ensin siirretään kasvimaa toiseen paikkaan, jonka naapuri on jo luvannut vuokrata. Sitten rakennetaan kasvimaan paikalle uudet makuusalit lapsille. Nykyiset salit muutetaan kouluksi, johon pääsisi jokainen.
”Haluaisin, että koulubussi veisi lapset portilta portille. Vaikka matka on lyhyt, lapset saisivat aidon tunteen koulumatkasta. En tiedä miten ja milloin tämä onnistuu, mutta joskus vielä.”
Täytyy myöntää, että unelma tuntuu äkkipäätään aikamoiselta. Toisaalta – koko lastenkotia ei olisi, jos Marion Karimilla ei olisi kykyä unelmoida mahdottoman tuntuisia asioita.
Tapasin Jujassa myös Water for the Worldin asennustiimin ja Victor Natosiami selitti seikkaperäisesti koneiston toimintaa. On käänteistä osmoosia ja monivaiheista suodatusta, jossa vedestä blokataan ensin isommat ja sitten pienemmät ja vielä pienemmät hiukkaset. Tämän jälkeen suodatetaan vielä mineraalit ja tapetaan bakteerit ultraviolettivalolla. Veden matka jatkuu varastotankkiin, jossa on haluttu lopputulos: maji safi.
”Ja tämä kone on uusinta teknologiaa, made in Finland”, Victor päätti esityksensä.
Iso kiitos kuuluu myös WFW:n asiantuntijana työskentelevälle nairobinsuomalaiselle Sami Konttiselle, jonka neuvot selkeyttivät prosessia alusta asti.
Familia nzima – koko perheen joulu
Marion Karimin omista lapsista kaksi oli tullut vierailupäivänämme mukaan lastenkotiin. Grace, 12, hoivaili tottuneesti ”Baby Hopea”, joka oli löytynyt 900 gramman painoisena. Nyt hän on yhdeksänkuukautinen reipas tyttö, joka katselee maailmaa uteliain silmin. Jos ”Babyn” vanhemmat eivät löydy yksivuotispäivään mennessä, hänet rekisteröidään lastenkodin lapseksi ja hän saa oikean nimen.
Kolmevuotias Martha seurailee äitiään kaikkialle, minne tämä meneekin, ja laulelee ja leikkii mennessään. Hänetkin tuotiin lastenkotiin hylättynä ”vesipäänä”. Marion adoptoi tytön omakseen, eikä minkäänlaisesta vammasta ole jälkeäkään.
Lisäksi Marionilla on toinen biologinen tytär ja yksi adoptiopoika. Poika päätyi hänen elämäänsä puolivuotiaana ja vakavasti sairaana samoihin aikoihin, kun Marion imetti biologista tytärtään.
”Imetin poikaa ihan kokeillakseni, jos se pelastaisi hänen henkensä. Hän jäi henkiin ja välillemme syntyi sidos, joka johti adoptioon.”
Marion kiittää tämän tästä aviomiestään, joka jakaa hänen arvonsa. Hän on kotiseurakunnan pappi ja tukee lastenkodin työtä myös käytännössä, esimerkiksi järjestämällä kirkossa erityiskolehdin, kun joku lapsista tarvitsee kallista sairaalahoitoa.
Lastenkodissa joulu on yhdessäolon juhla. Silloin kokataan tavallista parempaa ruokaa ja pysähdytään hyvien asioiden äärelle. Marion Karimin oma perhe ei lähde perinteiden mukaisesti maalle suvun luo, vaan viettää joulun täällä.
”Nämähän ovat kaikki minun lapsiani.”
*
Lue lisää lastenkodin kuulumisista Tukiliiton sivuilta: Asante – kiitos puhtaasta vedestä.
Zaidi ni zaidi – lisää joulua
Kun joulu pääsee läpi, sehän alkaa sitten vyöryä kohti joka suunnasta. Päätän joulusaarnani muutamaan poimintaan.
1. Naapurin Lykken, 2, askartelema suloinen vessapaperirullajoulukuusi.
2. Keskiviikkoillan joululaulut Shambassa, vehreässä puutarhakahvilassa Loreshossa. Eri maa, sama taivas, samat sävelet.
3. Joulukirkkosuunnitelma. Sunnuntaina laitan taas pakanan itsessäni hetkeksi komeroon ja lähden Kiberan tuttuun kirkkoon. Jollei taivas putoa niskaan, luvassa tuoreraportointia merjamaattanen-Instagram-tililläni. (Täällä edellisen kirkkoreissuni tarina: Mungu akipenda, ja luojahan suo.)
4. Kibanda-perheen joulukutsu. Tutustuin Mwanza Masukiin ja Diwina Keruboon tehdessäni tienvarsiyrittäjistä pientä juttusta Maailman Kuvalehden IG-kirjeenvaihtajana. Kun palasin tulkkaamaan heille tarinan verkkolehtiversiota (ja syömään!) saimme jälkikäteishyväksynnän lisäksi kutsun jouluaterialle perheen kotiin Kabeten slummiin.
Ja kyllä, meillä asuu todella nyt KAKSI kirjeenvaihtajaa. Meitä Maailman Kuvalehden Instagram-kirjeenvaihtajia on eri puolilla maailmaa, kannattaa seurata myös maailmankuvalehti-instaa.
5. Ystävät ja rakkaat, lähellä ja kaukana. Joskus kesällä taisin sanoa ääneen, että kyllähän täällä ihmisiin tutustuu, oikein mukaviinkin, mutta ystävyys on eri juttu. Sellainen syntyy hitaammin, ajan ja jaettujen elämänvaiheiden myötä. Alan olla eri mieltä itseni kanssa. Ehkä elämän poikkeustila muuttaa asioiden rytmiä tässäkin asiassa.
6. Kolmen viikon lisäjoulu, joka alkaa vuodenvaihteessa, kun tytär tulee kylään.
7. Kokonaan swahilinkieliset joulukynnet. Yllätin itsenikin poikkeamalla perinairobilaiseen tapaan kauppareissulla manikyyrissä. Kun Nelly ymmärsi, miten uutterasti yritän tapailla swahilia englannin sekaan, hän vaihtoi vaihdetta: nyt puhutaan pelkästään swahilia, eikä sanaakaan muuta. Juttelimme joulusuunnitelmista, lapsista, töistä, elämästä. ÄLYTTÖMÄN kömpelösti, mutta silti pidän episodia maamerkkinä opintojeni tiellä. Mutta kieliopinnoista ja -seikkailuista kirjoitan vielä ihan oman tarinan myöhemmin.
Krismasi njema, rafiki!
Hyvää, levollista ja lempeää joulunaikaa ystävät, lähellä ja kaukana!
*
PS. Minun ja Marionin vesikekkerit ikuisti Elina Niinivirta. Kiitos avusta ja retkikumppanuudesta!
