Kachumbari ya leo – päivän sekoitus

Teen nykyään vähintään pari kertaa viikossa kachumbaria. Swahili-keittiön kulmakiviin kuuluva salaatti sopii kaiken kanssa yhteen ja taipuu kiltisti siihen, mitä kaapista kulloinkin sattuu löytymään.

Perusmalli on tämä: Pilko sopivan kokoinen kasa tomaatteja ja pari-kolme punasipulia. Perinteinen tyyli suosii aika ohuita viipaleita. Lorauta mukaan öljyä ja limen mehua, rouhaise päälle suolaa ja mustapippuria. Viimeiseksi iso kasa korianterisilppua. Sekoita. (Voit sotkea sekaan muutakin, esimerkiksi avokadoa tai kurkkua tai chiliä tai mitä sattuu huvittamaan.)

Tämä tarina on kirjainten kachumbari – päivän sekoitus kuulumisia. Pieni ripaus hämmentävää vapautta, iso ripaus toivoa. Ehkä vähän uskoakin.

Farasi mwitu – vähän vapaampi hevonen

Vapaus on hullu, absurdi käsite.

Kun ensimmäisen kerran näin Tampereen Käpylän lähikaupan kylmäkaapissa ”vapaan lehmän” maitoa, minulta pääsi yksinäinen hörähdys. Mikään eikä kukaan ole tässä maailmassa vapaa, eikä ainakaan tämä lehmä. Kaikilla meillä on liekamme, lypsämisvelvoitteemme ja tarpeemme, jotka sitovat meidät systeemiin.

Nyt tajuan, että Nairobi on saanut varmuuteni huojumaan.

Voihan olla, että kyseinen lehmä oli aavistuksen vapaampi kuin joku toinen lehmä. Vähän niin kuin minä nyt.

Nairobi huojuttaa kaikenlaista. Kuitenkin ymmärrän, etten oikeasti tiedä, mikä osa johtuu Nairobista ja mikä vain siitä, että oma elämäni on täällä niin erilaista kuin kotona.

Olen aina ollut enemmän hevonen kuin lehmä. Kylmäverinen, uuttera suomenhevonen. Olosuhteet ja ympäristöt ovat pitkän elämän varrella vaihdelleet, mutta minulla on (lähes) koko aikuisikäni ajan ollut työpaikka: arkea kehystävä ihmisyhteisö, jolla on jaettu ajatus siitä, mitä tässä ollaan tekemässä ja miksi.

Kotona olin järjestömme lehden päätoimittaja ja kokosin jokaista lehtipalapeliä kuin Omaa Teostani. Täällä olen niin sanottu vapaa toimittaja ja keräilen paloja muiden peleihin.

Kun jostain luopuu, paljon saa. Se, että on vastuussa vain omista paloistaan, tuntuu melkein fuskaamiselta – ja huumaavan vapauttavalta.

Vapaus tekee elämästä puuskittaista. Välillä kaikkea on paljon, limittäin ja päällekkäin. Välillä hiljenee. Niin paljon, että alan epäillä, että olenkohan ollenkaan olemassa. Ja juuri kun olen varma, että en ole, alkaa tapahtua yhtä aikaa kaikenlaista, enkä ehdikään syrjäytyä.

Onhan se vähän surkuhupaisaa, että ihmisen pitää matkustaa 7000 kilometriä opetellakseen asiaa, joka on päivänselvä kaikille freelancereille ympäri maailman. Toisaalta jos olisin omasta surkuhupaisuudestani kovin turhantarkka, olisin voinut jo kauan sitten luovuttaa ja mennä hautaan makaamaan. Mieluummin heilun täällä kiitollisena, aavistuksen vapaampana hevosena, joka uskoo taas jonain aamuna heräävänsä kylmäverisenä uurastajana.

Toivon silti, että vähän erilaisena kuin ennen.

Toivon, että en koskaan enää lankea, enkä suostu korvaamattomuusharhoihin, jotka tekevät ihmisen kohtuuttomaksi itseään kohtaan ja muutenkin typeräksi.

(Kotonani asuva kirjeenvaihtaja sanoo, että uskoo kun näkee.)

Imani – tanssin teologia

Jotkut teistä muistavat Lencerin, josta kerroin esimerkiksi täällä: Mungu akipenda, ja luojahan suo. Hän käy meillä edelleen joka tiistai ja saa kaiken säihkymään ja tuoksumaan puhtaalta. Aina kun olen kotona, kokkaan meille lounaan ja aina ennen ateriaa Lencer rukoilee swahiliksi. Minä yhdyn aameneen ja saan Lenceriltä hyväksyvän katseen.

Minäkuvani on ennallaan. Olen kirkosta eronnut pakana, joka toisinaan tuntee hengellistä kaipuuta ja joka näkee uskon vaikuttavan ihmisiin sekä äärimmäisen vaarallisella että äärimmäisen hyvällä tavalla. Vaikka haluaisin, en pystyisi eläytymään siihen, miltä usko tuntuu.

Se ei kuitenkaan haittaa teologisia keskustelujamme tiistailounaan äärellä.

Viimeksi puhuimme tanssista. Näytin Lencerille tanssituntiemme videotallenteita ja hän oli yhtä ihastunut kuin ihmeissään. Ajatella, mzungu ja silti noin ketterä.

Lencer kertoi yrittäneensä turhaan saada monia valkonaamaystäviään liikahtamaan kirkossa musiikin tahtiin. Mutta ei, ei vain siirry paino jalalta toiselle, ei millään.

Selitin hänelle, että useimmissa eurooppalaisissa kirkoissa ei tanssita. Jos joku yrittäisi, sitä pidettäisiin varsin huonona käytöksenä.

Ihmisetkö vain istuvat hiljaa ja surkeina, Lencer ällisteli ääni täynnä säälinsekaista kauhua. Ja lisäsi ihan kiihtyen: Daavidkin tanssi! Siellä se on raamatussa, lukekaa itse. Hän tanssi ja hyppi niin, että vaatteet repeytyivät. Tanssikaa ihmiset, Jumala rakastaa tanssia!

Lencer on hengellinen johtajani.

Kerroin tammikuun tarinassani Empire Dance Kenyasta, vihdoin löytämästämme tanssikodista, jossa pari tuntia humahtaa aina parissa minuutissa. Olen melko varma, että jos taivas olisi olemassa, siellä tanssittaisiin afrikkalaisia tansseja ikuisuuden tahtiin.

Viime viikolla kävi ilmi, että tanssiporukka oli menettänyt vuokrasalinsa ja tunnit laitettiin tauolle, kunnes uusi ratkaisu löytyisi.

Shokkivaiheessa hahmotin ensin vain oman hätäni. Enhän minä kestä tätä huojumista ilman tanssia. Vasta sitten tajusin tanssiporukan omat, paljon vakavammat huolet. Opettaja-koreografi-yrittäjät menettävät elinkeinonsa ilman tanssitunteja.

Ehdin jo murehtia aika tavalla, kunnes puhelimeen kilahti aivan vastikään toivon huudahdus. Uusi paikka on saattanut löytyä, lisää tietoa luvassa pian…

HUH!

Olen ripotellut tanssituntien näytevideoita @merjamaattanen-instatililläni, etenkin stooreissa. Mutta katso varsinkin tämä: kirjeenvaihtaja teki tanssiporukasta poskettoman videokirjeen: “Juurikin luontaista suomalaiselle keholle” – katso miten Ylen kuusikymppinen kirjeenvaihtaja taipuu afrotanssiin. (Linkki vie Ylen sivuille.)

Matumaini – toivo ja kaksi Hannamaria

Joulun alla sain Instagramin kautta yllättävän viestin. Suomalainen sairaanhoitaja Hannamari Suomela oli lukenut blogini Krismasi njema – joulu tulee sittenkin ja kysyi, voisiko saada minun kauttani Hope and Faith -lastenkodin perustajan, Marion Karimin yhteystiedot.

Hannamari oli tuolloin itsekin Keniassa – toteuttamassa vuosia kytenyttä haavettaan. Hän teki aikoinaan opintoihin kuuluneen työharjoittelun Ugandassa ja päätti, että joskus vielä oikealla hetkellä hän palaisi Afrikkaan uudestaan.

Viime vuoden lopulla hetki koitti. Hannamarin omat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muutenkin elämäntilanne mahdollisti lähtemisen. Kun työskentelee vuokratyöfirmojen kautta, pystyy ottamaan jokusen vapaan kuukauden, kunhan matkakassa on kasassa.

Hannamari oli suunnitellut ja vähän aloitellutkin vapaaehtoistyötä toisaalla Keniassa, mutta Viileiden vesien äärellä hänen vaistonsa sanoi, että hänestä voisi olla enemmän iloa Hope and Faithissa, hylättyjen vammaisten lasten lastenkodissa.

Vaisto tiesi. Sain kuulla koko tarinan nyt helmikuussa, kun Hannamari piipahti Marionin ja tämän aviomiehen Francisin kanssa Nairobissa, vähän ennen paluutaan Suomeen.

Antaa Hannamarin itse kertoa.

*

”Kolme viikkoa meni nopeasti. Parasta olivat lapset. Se miten onnellisia he kaikesta huolimatta ovat. Useimmat ovat kokeneet kovia – hylätyksi tulemista ja kaltoinkohtelua, mutta lastenkodissa he ovat turvassa ja heistä pidetään hyvää huolta.

Tunsin ja aistin sen heti, kun saavuin, jo hajusta. Olen käynyt Suomessa laitoksissa, joissa haisee lika ja huono hygienia. Hope and Faithissa on puhtaita lapsia puhtaissa vaatteissa.

Minua kohdeltiin kuin arvovierasta ja välillä se vähän tuskastuttikin. En tehnyt käytännössä ollenkaan hoitotyötä. Eniten vietin aikaa isompien lasten kanssa yhteishuoneessa: harjoittelimme lukemista ja laskemista, ja teimme kaikenlaista hauskaa. Tietenkin sekin oli hienoa, koska eihän näiden lasten arkeen kuulu käytännössä lainkaan sellaisia virikkeitä. Ei siihen vain riitä käsiä.

Raskainta oli nähdä, miten paljon työtä lastenkodin työntekijät tekevät. Kolme naista on siellä käytännössä aina, yötä päivää, vaikka heillä on omatkin perheet. Ensi kerralla aion ehdottaa järjestelyä, jossa voisin omalla vapaaehtoistyölläni varmistaa, että työntekijät saisivat edes vähän vapaata, täydellä palkalla.

Olen nähnyt paikkoja, joissa vapaaehtoistyöstä on tehty tavallaan bisnes. Asumisesta ja ruuasta peritään niin kova hinta, että käytännössä järjestävä taho tienaa muiden ilmaistyöllä. Hope and Faith on kaukana siitä. Asuin Marionin perheen talossa ja hän tarjosi minulle täyden ylöspidon.

Lastenkotiin tuli minun aikanani uusi vauva. Lapsi oli syntynyt sairaalassa, mutta jostain syystä äiti oli epätoivoinen, eikä halunnut pitää häntä. Marion kutsuttiin pelastamaan ja hän pyysi minut mukaan. Vauva matkusti sairaalasta kotiin minun sylissäni.

Marion antoi tytölle nimen Hannamari.

Siellä hän nyt kasvaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että voin joskus palata ja tavata hänet uudestaan. Tuntuu hyvältä tietää, että nyt hänellä on toivoa.”

*

PS. Hannamarit kuvasi Marion Karimi ja pääkuvan Pasi Toivonen. Kiitos!