Jirani mwitu – villimmät naapurimme

Minulla ei ole koskaan ollut todellista, läheistä suhdetta eläimeen.

Lapsuudenperheessäni ajatuskin lemmikistä oli allergioiden vuoksi kaukainen ja lopullisesti asia haudattiin parin surkuhupaisan kokeilun jälkeen. Ensin meillä asui hetken kaksi undulaattia, Manu ja Mari. Ne sirkuttivat, söivät ja kakkivat häkissään, kunnes kävi ilmi, että harmittoman pieniltä vaikuttaneet otukset tuottivat osalle porukasta aivan erityisen ärhäkät allergiaoireet.

Tyypeille löytyi uusi koti ja meille tuli akvaario. Katselimme kirkkaiden pikkusinttien eestaasliikettä lasin läpi, annoimme niille nimet ja yritimme kehittää jonkinlaista tunnesidettäkin. Sitten kalat alkoivat kellua pinnassa vatsat ylöspäin, yksi toisensa jälkeen.

Kun akvaariosta oli päästy eroon, kaikki olivat helpottuneita.

Sen jälkeen minulla on ollut yksi tärkeä eläinsuhde: viikon juttu Virossa, Saarenmaan Kihelkonnassa vuosituhannen vaihteessa. Rakastuin isoon, sekarotuiseen paimenkoiraan, joka paimensi pieniä lapsiani, minua ja kaikkia maatilan elollisia olentoja niin viisaasti, että iltaisin kyselin siltä neuvoja vanhemmuuteen. Sainkin, mutta sitten täytyi jatkaa matkaa.

Käytännössä kaikki läheiseni ovat koko elämäni ajan olleet ihmisiä. Ymmärrän vain ihmisiä, jos niitäkään. Ja se tuntuu väärältä ja vinksahtaneelta.

Vaikka en ymmärrä, mitä kaipaan, olen melko varma siitä, että ihminen ei riitä ihmiselle. Ihmistä ole tarkoitettu elämään vain ihmisten seurassa. Kaipuu ei ole valinta, se on meihin kirjoitettu.

Maelewano dhaifu – hauras harmonia

Nairobi on maailman ainoa wildlife capital – pääkaupunki, jossa elää villejä eläimiä aivan kivenheiton päässä keskustasta. Paras aika tavata heitä on varhain aamulla, joten saavumme kansallispuiston portille ensimmäisten joukossa aamukuudelta.

Gerald-oppaan järeässä jeepissä on katto auki ja isot ikkunat. Radiopuhelimen kaiuttimessa rahisee swahili, kun oppaat vinkkailevat toisilleen kollegiaalisesti. Sarvikuonoja on liikkeellä siellä ja siellä, leijonat nähty tuolla. Tuolla iso lauma puhveleita… eikun lehmiä… eikun puhveleita! Geraldia naurattaa.

Nairobi National Park on 117 neliökilometrin kokoinen luonnonpuisto aivan kaupunkikeskustan kyljessä. Alueella elää leijonia, gepardeja, sarvikuonoja, puhveleita, krokotiileja, kirahveja, seeproja, antilooppeja, sakaaleja, villisikoja, virtahepoja… ja noin 400 lintulajia. Puisto on perustettu vuonna 1942 ja monet lajit on tuotu tänne muualta, mutta 80 vuodessa alueesta on tullut eläimille luontainen koti.

Lepäilevien eläinten taustalla piirtyy Nairobi, pilvenpiirtäjien meri. Viileässä alkusyksyn aamussa ihmisten ja eläinten yhteiselo vaikuttaa harmoniselta, mutta eihän se ole koko totuus. Salametsästys on vuosikymmenten kuluessa tuhonnut villieläinkantoja ja ajanut lajeja sukupuuton partaalle.

Puistokierroksen päätteeksi Gerald vie meidät tuhkamuistomerkin luo. Kenian viranomaiset ovat vuosien varrella polttaneet tonneittain salametsästäjiltä takavarikoitua norsunluuta ja sarvikuonon sarvia. Himoitun saaliin tuhoaminen on ainoa varma tapa poistaa se salakauppamarkkinoilta. Täällä salametsästystä todella yritetään torjua. Kahdeksan vuotta sitten astui voimaan Wildlife Conservation and Management Act, uusi laki, joka määrittelee kovat sakko- ja vankeusrangaistukset kaikesta salametsästykseen ja villieläinkauppaan liittyvästä toiminnasta.

”Jos puistonvartija saa metsästäjän kiinni itse teossa, vartijalla on oikeus ampua hänet”, kertoo Gerald.

Onko sellaista tapahtunut paljonkin?

”Ei ole tarvinnut.”

Ukame mkali – liian kuivaa

Oppaiden kollegiaalinen radioliikenne ohjailee ihmislajin erikoista laumaa luonnonpuistossa. Onnekas löytää kohteen ensimmäisenä, sitten sana leviää ja jeepit kaartavat sopuisaksi kaareksi shooting starin ympärille. Jokaisessa autossa ihminen tuijottaa eläintä kameran linssin läpi.

Salametsästäjät keräävät trophyjaan: sarvia, hampaita, taljoja ja pääkalloja. Me saalistamme parempaa kuvakulmaa, odotamme ja väijymme. Palkintomme on valokuva tai video, biteiksi tallentuva ikioma hetki villin eläimen seurassa.

Meissä on jotain samaa, mutta iso ero. Luonnon koskemattomuuden näkökulmasta villieläinten ihailu ei ole harmitonta, mutta tosiasiassa se on myös tehokas keino tukea eläinten suojelua.

Vielä ennen koronaa Kenia sai kymmenesosan bruttokansantuotteestaan turismista ja maan tärkein vetonaula on luonto. Nyt kaikki toivovat, että pian päästään taas vanhoihin lukemiin. Jos eläimet katoavat, mukana lähtee kauhea määrä shillinkejä. Eläinten suojelu on ihmisen etu.

Aivan viime aikoina Kenian viranomaiset ovat heränneet siihen, että ovat keskittyneet liikaakin salametsästyksen kitkemiseen, vaikka se ei ole enää eläinten suurin uhka. Ilmastonmuutos on ajanut ohi.

Kaikkialla on kuivaa. Akaasiapuut ovat bonsai-kokoisia, heinä keltaista. Lokakuussa sateiden pitäisi tulla, mutta asiantuntijoiden mukaan odotettavissa on todennäköisesti viides peräkkäinen epäonnistunut sadekausi.

”Eläimet kärsivät, jotkut jopa kuolevat”, Gerald sanoo.

Nairobin kansallispuistossa ei ole norsuja, mutta muualla Keniassa laskettiin viime vuonna 179 kuivuuteen liittyvää norsukuolemaa, kun taas salametsästäjät tappoivat alle kymmenen norsua. Katso BBC:n video:

Luonnonpuiston huolenpito ja vartiointi kustannetaan suurelta osin pääsymaksujen avulla. Sisäänpääsy maksaa turistille 60 dollaria, ja kansalaiselle tai pysyvästi Keniassa oleskelevalle 500 shillinkiä (noin neljä euroa). Lisäksi me maksoimme opastuksesta ja kyydistä yhteensä noin 150 euroa. Alueelle voi ajaa myös omalla autolla. Itse arvostin Geraldin asiantuntemusta ja tarinoita suuresti, samoin hänen jeeppinsä kokoa ja rakennetta, etenkin vaikeissa maastoissa tai sarvikuonon seurassa.

Rangi ya joto – lämmin värikylpy

Luonnonpuisto on aidattu vain kaupungin suuntaan, muihin suuntiin eläimet voivat vapaasti vaellella. Ja sitähän täällä Nairobissa tehdään – niin eläimet kuin ihmiset tulevat ja menevät. Se on osa kaupungin kansainvälistä charmia, ja osa sen ristiriitaisuutta.

Pari viikkoa sitten hyvästelimme ystävämme Hannan, joka palasi työkomennukseltaan Suomeen. (Ja minä YRITÄN olla enemmän kiitollinen yhteisistä kuukausista kuin murheellinen hannattomasta Nairobista.) Pian palaa Suomeen myös Hannan mies Timo, joka on asunut kaksi vuotta Tansaniassa, Dar es Salaamissa.

Onneksi ehdimme piipahtaa viikonvaihteen mittaisella jäähyväisvierailulla ennen hänen katoamistaan.

Ja se pisti miettimään.

Eläimiä en ehkä ymmärrä, mutta jotain sentään. Minä todella ymmärrän rätei ja lumpui – kauniita kolttuja, värikkäitä kankaita, heiluvia helmoja. En oikeastaan edes voi sille mitään: minä vain synnyin ihmiseksi, joka saa lohtua ja ravintoa kankaiden kauneudesta.

Palasimme Dar es Salaamista Nairobiin maanantaina aamuhämärässä. Kuin olisi siirtynyt lämpimästä värikylvystä kylmään mustavalkoiseen elokuvaan!

Aivoni kehittävät pyytämättä ja lupaa kysymättä armotonta pikavertailua.

Dar es Salaamissa Intian valtameri kohisee turkoosin kutsuvana ja tekee ilmasta lempeän ja kuumankostean. Nairobissa puen ylleni takin ja villasukat.

Dar es Salaamissa on paljon jalkakäytäviä, Nairobissa enimmäkseen hengenvaarallisia tienpientareita.

Dar es Salaamissa on helppo pyöräillä, Nairobissa en kuunaan tohtisi. (Tosin Darissakin kohtasin sydämellisen nuoren naisen, joka ällisteli estottomasti: Siis hihi, sinä olet varmaan viisikymmentä ja mzungu ja, hihi, sinä PYÖRÄILET! No hihi, viisikymmentäkolme.)

Ennen kaikkea tämä: Dar es Salaamissa kaikkialla kulkee huikeisiin kanga-asuihin ja värikkäisiin mekkoihin pukeutuneita naisia. Saan näystä niin paljon ravintoa silmien kautta, että voisin melkein lopettaa syömisen. Jos tarjolla ei olisi niin järkyttävän ihania merenherkkuja. Nairobissa pukeutumiskulttuurin haitari on laaja, mutta maisemaa hallitsee moderni pukeutuminen, joka ei juuri eroa länsimaisesta. (Ei tuoreita äyriäisiä, luonnollisesti.)

Tunnen välittömästi myötätuntoa alakynteen joutunutta kohtaan. Rakas viileä Nairobini, anna anteeksi. Huomenna tuntuu toisenlaiselta. Sinä lämpenet syksyä kohti, tiedän. Me molemmat lämpenemme.

*

PS. Viimeksi kerroin seikkaperäisesti Kenian presidentinvaalien tuottamasta pitkästä poikkeustilasta: Baada ya uchaguzi – elämää vaalien jälkeen. Maanantaina korkein oikeus julisti ratkaisunsa. Vaaleissa toiseksi jääneen Raila Odingan valitukseen sisältyneet väitteet kumottiin yksi kerrallaan. Itsenäisen Kenian viides presidentti on William Ruto. Lue perusteellisempi tilannekatsaus täältä: Kenian korkein oikeus linjasi: William Ruto voitti presidentinvaalit. (Linkki vie kotonani asuvan Ylen kirjeenvaihtajan analyysiin.) Osa ihmisistä iloitsee, osa on syvästi pahoillaan, mutta maassa on rauha. Ihmiset kaipaavat ennen kaikkea paluuta normaaliin.

PS2. Tämän jutun pääkuva, useimmat muut safarikuvat ja pari muutakin kuvaa ovat Pasi Toivosen ottamia, ja lisäksi mukana on yksi Timo Voipion otos. Kiitämme yhteistyöstä!