nainen ja silmuja

Hisia nyingi – ei missään enää, ei missään vielä

Yleensä kerrotaan seikkailuista, vähemmän kotiinpaluusta.

Se on aika nurinkurinen juttu. 

Olen kuullut monen ulkomaankomennusten konkarinkin puhuvan siitä. Kohdemaahan muuttajalle tarjotaan tukea ja tietopaketteja, mutta paluun hetkeen lähinnä lentolippu. Ja kuitenkin (lähes) kaikkien mielestä paluut ovat vaikeampia. 

Minäpä kerron.

nainen ja matkalaukkuja
Kaksi vuotta, kaksitoista matkalaukkua. Mukanamme tuli kahdeksan eli sama määrä kuin Nairobiin muuttaessamme. Niiden lisäksi Suomeen kulkeutui jo aiemmin kaksi lasten mukana tammikuussa ja kaksi ystävän mukana tovi sitten.

Baridi na joto – kylmä maa, lämmin talo

Pitkäperjantai 29.3.2024, illansuu Helsinki-Vantaalla. Kaikki on epätodellista.

Paitsi ehkä tuo poika, joka tutun mykistävästi nostelee pakettiautoonsa monta matkalaukkua kerrallaan ja halatessaan nostaa minut metrin ilmaan, vaikka selässäni on sata kiloa painava reppu. Hän on todellinen: poikamme, joka viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä palvelutehtävissä. 

(Sitä en käsitä, miten minulla voi olla 30-vuotias poika, vaikka olen tällainen tytönhupakko.)

Kaarramme Tampereen Käpylään kotipihaan iltayhdeksältä, vuorokausi sen jälkeen, kun lähdimme Nairobin-kodistamme. Suomi on hyytävä ja harmaa, mutta koti lämmin.

Talon tyhjyys on yhtä tyrmäävä kuin vintille survottu huonekalujen ja tavaroiden röykkiö: tunteja kestävän purku-urakan takana häämöttää jotain tutun futonpatjan näköistä. Olen nukkunut viimeksi 38 tuntia sitten, pakko löytää jotain, mihin rojahtaa. Lempinaapurit ovat kutsuneet aidan taakse tervetuliaisiltapalalle, mutta ensin on löydettävä jotain. Lopulta pieneltä sivuvintiltä löytyy jätesäkkiin käärittyjä vieraspatjoja. Levitämme ne matkalaukkujen viereen.

Täydellistä.

kaksi patjaa ja yksi nainen lattialla
Ensimmäinen aamu.
tervetulotoivotus keittiössä
Lähetän mielessäni lämpöaaltoja vuokralaisille, jotka ovat pitäneet kaikesta niin kauniisti huolta.

Mgonjwa sana – täystyrmäys

Lauantaina yritän edetä kaaoksessa pää kylmänä. Noin, yksi laukku purettu. Kauppareissu, perusjutut kahvista vessapaperiin. Toinen laukku. Laatikoita, joita mies ja poika kantavat vintiltä. Astioita, lamppuja, kenkiä, lakanoita, etäisesti tutun näköisiä kylmän sään vaatteita. Henkarit ties missä. Mikä tämäkin purnukka on ja miksi?

Tytär tulee ja pelastaa. Se on granola-purkki ja kuuluu keskimmäiseen yläkaappiin. Paistinpannut tuonne ja uuniastiat tuonne. Nyt meni kauhat ja puukot väärin päin, annas kun minä…

Miten hän voi muistaa kaiken ja minä en mitään?

Sohvaa ja olohuoneen tuoleja ei ole, koska luovuimme vanhoista rähjistä ennen lähtöä, lähinnä tilasyistä. Olemme Nairobista käsin tilanneet uudet, mutta ne eivät ole vielä tulleet. Laitamme sängyn väliaikaisesti olohuoneeseen, enkä arvaa, että siitä on tuleva valtakuntani.

Kurkkuun sattuu ja kroppaa kivistää. Kun kurotan riisinkeitintä sen omalle paikalle ylähyllylle, putoan keittiöjakkaralta niin, että luissa asti tuntuu. En ole kuulevinani kehon heikkoussignaaleja. Pelaamme lasten kanssa Catan-lautapeliä aamutunneille.

Pääsiäissunnuntaina herään paleluun. Taivas täällä on kylmä.

En pysty nousemaan sängystä. Kuumemittari näyttää lähes neljääkymmentä, hengittäminen sattuu. Kaikki sattuu. Nukun. Välillä tajuan sumun läpi, että ympärillä kannetaan tavaroita. Nukun. Huonekaluja ilmestyy, yhtäkkiä ikkunoissa on verhot.

nainen sängyssä
Päivät kuluvat. Nukun. Kuume ei suostu laskemaan edes lääkkeillä.

*

Sisko soittaa joka päivä, se tuntuu ihanalta. Hänen avullaan tajuan myös asian, jonka fiksumpi olisi voinut itsekin oivaltaa. Iso K! Pyydän miestä ostamaan testin. 

Sairastimme koronan juuri ennen Keniaan lähtöä keväällä 2022 ja sittemmin olen melkein unohtanut koko taudin. Keniassa siitä puhuttiin menneessä aikamuodossa kaameana ajanjaksona, joka pysäytti yhteiskunnan ja vei monilta elinkeinot, mutta itse tautiin en törmännyt kertaakaan. 

Testi näyttää positiivista. Miten symmetristä! 

Perjantaina ensimmäinen Suomi-viikko tulee täyteen. Yritän nousta. Tyhjennän yhden matkalaukun, sitten menen nukkumaan. 

Tilanteen bonusraita on kaikkien aikojen huuliherpes ylä- JA alahuulessa. Kuvittele huultenturvotusleikkaus, jossa a-i-v-a-n kaikki on mennyt pieleen. That’s me. 

Kun näen Empiren Dancen lähes jokailtaisia tanssivideoita instassa, tekee mieli itkeä, mutta en jaksa edes sitä. (Linkki vie tarinaan, jossa kerron tanssiyhteisöstämme.)

Acha – ehkä olemassa

Tiistaina 9.4. hoipertelen ihmisten ilmoille lounaalle Tammelan torille. Syön puolet thaicurry-annoksestani ja ihmettelen, missä kaikki ihmiset ovat. Aution torin harvat vastaantulijat näyttävät masentuneilta ja vanhoilta. Sovin maisemaan, mutta muistan Nairobin kuhinan ja hymyn oletusasetuksen.

En ole enää missään, enkä vielä missään.

En ole ehkä olemassa.

lautanen ja autio tori
Missä kaikki ovat? Missä minä?

*

Keltainen sohva ja uudet tuolit saapuvat, koti alkaa tuntua kodilta. Kaiken löytyneen keskellä on mysteerejä, tyystin kadonneita asioita. Eniten harmittaa pyöränavain, jota sentään käytin viimeksi viime elokuussa. Pakko rälläköidä lukko auki, mutta näillä keleillä ja tässä kunnossa ei ole ajankohtaista.

Sunnuntai-iltana mietin, että tältä varmaan tuntuu olla 95-vuotias. Jolla on tosi paha yskä. En ole paluun jälkeen pysynyt kertaakaan hereillä aamusta iltaan. Huomenna menen töihin, kahden vuoden toimivapaa on ohi. Kahden viikon “pehmeä lasku” on ohi. Jos vielä olisi huumorintajua, nyt naurattaisi.

Muistan, miten Nairobissa odotin Suomen helppoutta. Tuntui ihanalta ajatella, että kaikkien turvallisuuteen liittyvien liikkumisrajoitusten jälkeen voisi taas liikkua vapaasti missä tahansa, mihin vuorokauden aikaan tahansa. Olen kahden viikon aikana käynyt kerran Tammelan torilla, kerran kaupungilla ja kerran kävelin tyttären kanssa pari kilometriä Näsijärven rantaa. Jokaisen retken jälkeen nukuin loppupäivän.

Taivas täällä on kylmä.

nainen ja jäinen järvi
Siinä se sulaa.

Nguo za kazi – työelämävaatteet 

Perjantaina 19.4. takana on kolme Suomi-viikkoa ja viisi työpäivää. Olen pysynyt hereillä viisi päivää aamusta iltaan. Töissä ihmisten vastaanotto on lämmin ja ihana. Välivuodet katoavat sekunneissa ja muistan, miksi aikoinaan kiinnityin tähän työhön ja työyhteisöön niin sydämestäni.

Mutta kaikki on t-o-d-e-l-l-a vaikeaselkoista.

Olen tutustunut ehkä pariinkymmeneen viestintään tai talouteen tai ties mihin liittyvään sovellukseen ja tekniseen alustaan, joista osa on uusia ja osa ennestään tuttuja. En juuri huomaa eroa. Syliin on jo pudonnut vaikeita ja surullisia asioita. Vintiltä löytyneet kylmän sään työelämävaatteet tuntuvat oudoilta. Kutsun itseäni tettiläiseksi ja rämmin päivien läpi pienenpienin askelin. 

Nairobissa hermostoni ehti muuttua. Vaikka vapaan toimittajan työssä oli haastavat hetkensä, se ei ollut samanlaista eri kokoisten keskeneräisten asioiden kilisevää kaaosta kuin nykytyöelämä taitaa olla. Muistin, miltä tuntuu keskittyä. Nyt, viidentenä työpäivänä unohdan syödä lounaan ja tunnen, miten Suomi-asetus on taas löytänyt hermosoluni.

Bila kulala – uneton yö

Valvon ja itken. Mitä, tuntuu melkein mahdottomalta tiivistää.

Tunteita.

Ikävöin elämääni Keniassa yksi ihminen ja yksi paikka kerrallaan. Käyn läpi jokaisen ja itken.

Eihän tällaista voi ihmiseltä vaatia.

Ensin revin itseni irti kaikesta tutusta ja heittäydyin selviytymään uudessa vieraassa todellisuudessa. Kaikkeni annoin, selviydyin ja paljon enemmän. Löysin aarteita.

Nyt tajuan, että eihän siinä edes ollut mitään vaikeaa.

Tässä on. Että taas pitää repiä itsensä irti ja opetella elämään täällä. Miten? 

Uuteen oli helppo heittäytyä, mutta miten heittäydytään kävelemään takaperin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Vaikka on! Minä en ole enää sama, joka lähti. Eikä tämä paikka ole se sama, josta lähdin.

Mistä kahvasta pitäisi ottaa kiinni?

Takataka – laskiämpäri

Huhtikuu on jo pitkällä ja maassa on taas uutta lunta. Takatalven takatalven takatalvi. Mies menee hiihtämään.

Luen jutun, joka kertoo “elämäntapaväsymyksestä”. Siinä se taas on. Tätä suomalaisen median loppumatonta uupumusjournalismia me luimme Nairobissa silmät pyöreinä. Siellä niissä näyttäytyi tahaton kummelitwisti.

Kuvittele noita otsikoita tänne, sanoimme toisillemme ja nauroimme. Näiden sitkeiden ahertajien todellisuuteen!

Nyt haluaisin vain nukkua kolme vuorokautta. Onko minusta tullut elämäntapaväsynyt kolmessa viikossa?

eläimen jalanjälkiä lumessa
Huhtikuu on jo pitkällä.

*

Muistan toisen tarinan kotiinpaluusta ja laskiämpäristä. 

Mieheni kasvoi Rauman maalaiskunnassa ja nousi ensimmäisen kerran junaan lähtiessään interrailille teinipoikana. Hänen maailmansa räjähti – silmät avautuivat ja tuli syttyi: maailmassa on ihan valtavasti kaikkea erilaista ja kiinnostavaa. Tätä hän yritti kotiin palattuaan kiihkeästi selittää vanhemmilleen, jotka kuuntelivat yli-innokasta tarinoijaa aikansa. Sitten jompikumpi katkaisi virran legendaarisella lausahduksella.

Viepäs kuule laskiämpäri.

Jokainen elää omaa elämäänsä. Kukaan muu ei oikeasti ymmärrä tai edes tunne tarvetta ymmärtää, missä minä olen käynyt. Laskiämpärit täytyy viedä. (Biojäteastia nykysuomeksi, jos joku kaipaa tulkkausta.)

Ookoo, olet ollut jossain. No siellä on varmaan aika erilaista. Tervetuloa! Mutta nyt tee tuo. Ja tuo ja tuo ja tuo.

Välillä tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin ikinä Nairobissa, vaikka elämä on täynnä tuttuja ihmisiä ja asioita.

Ja tämä isoilla kirjaimilla. Kun tämän kaiken keskellä aina silloin tällöin joku oikeasti kysyy ja jaksaa pysähtyä välitilaani, olen niin kiitollinen, että lumi melkein sulaa ympäriltäni. 

Dunia sawa – he ja me

Kuulen ystäviltä, että Nairobissa sadekausi on hillitön ja loputon. Tulvat tekevät tuhoaan, asuntoihin alkaa kertyä hometta ja sähköt ovat välillä poikki vuorokausia. Pahinta on slummeissa, joissa viemäröinti ei toimi. Näen videon Mataresta, jossa ihmiset kahlaavat likaisessa vedessä kainaloita myöten. Uutisten mukaan Keniassa 130 000 on menettänyt kotinsa ja 120 kuollut.

Töissä rakentelen järjestömme pian julkaistavaa uutta verkkolehteä.

Me elämme samassa maailmassa, vedessä kahlaavat ihmiset ja me.

Minun pitää erikseen muodostaa tämä päivänselvä, käsittämätön lause, jotta se uppoaisi paremmin tajuntaani. 

Theluji – lumi sulaa

Maanantaina 29.4. olen ollut tasan kuukauden Suomessa ja on kansainvälinen tanssin päivä. 

Illalla käyn äidin luona. Kannan raskaita esineitä paikasta toiseen ja leikkaan vähän äidin hiuksia. Olen oikeassa paikassa. Vaikka juttelimme paljon mannertenvälisen ruutuyhteyden kautta, tällaista ei voinut tehdä. 

Menen paluun ja koronakurimuksen  jälkeen ensimmäiselle tanssitunnille. Tutussa latin show -ryhmässä on vanhoja ystäviä ja vähän uusiakin. He osaavat jo koreografian ja hoipertelen kuvioon mukaan. Keho muistaa toisenlaisen kannattelun, asennot ja askelkuviot, pää seuraa viiveellä. Vähän kuin löytäisi vanhan rakkaan, kauan sitten kadonneen lelun.

Illalla näen taas instassa Empire Dancen videoita ja niiden näkeminen itkettää vähän vähemmän kuin ennen. Itse asiassa alkaa naurattaa. Koreografia on niin veikeä, että päätän yrittää opetella sen videolta. Viestittelen Joshuan kanssa musiikista ja hän pyytää lähettämään valmiista tanssista videon. No promises, sanon. Nauruhymiö, rimakauhuhymiö. En tiedä, onnistuuko, mutta saan hyvän mielen pelkästä aikomuksesta.

Taivas ruisleipä on hyvää. 

sinivuokkoja
Nämä palaavat joka kevät samaan paikkaan. Joku sentään tietää paikkansa.

Wimbi la joto – vappuviikko

Ihana kahden viikonlopun viikko. Ihmislämpöaalto.

Vappuaattona ystävän juhlissa ei pienpuhuta. Juttelen ihmisten kanssa elämän suurista käänteistä ja kipupisteistä, jaamme myötätuntoa ja lohtua. (Kaiken lisäksi he ylistävät hapanjuurileipääni, joka on toipunut paluumuutosta ja tautini tuottamasta pitkästä jääkaappikoomasta.)

Vappupäivänä kotikylällä tunne kasvaa pitkin päivää aamupäivän puistolaulajaisista alkaen. Ilmoittaudun kiivaasti mukaan pian perustettavaan Käpylän naiskuoroon. Puuhailemme kotona ja pihalla, naapureita pysähtelee juttelemaan. Lapset pyörähtävät paikalle ja toinen tuo reilun annoksen vuokraisännän lahjoittamia, viime yönä kalastettuja pikkukuoreita. Katkon niiltä päät ja paistan rapeiksi.

Lauantaina otan kevään ensimmäiset juoksuaskeleet metsässä ja käyn voimailemassa aikuisten leikkikentällä, Kaupin ulkokuntosalilla. Illalla ystävän syntymäpäivillä ratkomme porukalla kaikki maailman ongelmat ja käynnistämme pop up -diskon.

Paljon on maailmassa vaikeita asioita, mutta on myös muutama helppo. 

nainen ulkokuntosalilla
Kuntoutusjakso on käynnistynyt. Tauon jälkeen saa aika pienellä vaivalla huomattavat lihaskivut.

Sasa hivi – juuri nyt

Tunteet ovat vain tunteita. Välillä sattuu, mutta silti olen oikeassa paikassa. Välillä sattuu, mutta kipu on paljon, paljon pienempi kuin kiitollisuuteni. Siitä, että sain lähteä ja siitä, että saan palata.

Kuukauden päästä tuntuu jo ihan erilaiselta.

Tulee uusia tansseja. Vien laskiämpärin. Aurinko paistaa ja puiden vihreät silmut näkee, jos katsoo läheltä.

Tämä levottomuus löytää jotain, mihin asettua. Niin käy aina.

Minä tiedän, missä olen käynyt. Se riittää.

Kiitos tarinan pääkuvasta Hilma Toivoselle ja parista muusta kuvasta Pasi Toivoselle.

*

PS. Empire Dance Kenyan Samson Gome eli Papa haastatteli meitä maaliskuussa Nairobissa, vähän ennen lähtöämme. Nyt video on julkaistu. Ota mukava asento ja varaa mukaan naposteltavaa, sillä juttelemme TUNNIN. Kerromme esimerkiksi tanssihistoriastamme ja siitä, miksi tanssi on meille niin tärkeää.

About the author