Lähestyvät hahmot erottuvat kaukaa. Kymmenen, kaksikymmentä, enemmän… Ja apua, tuolla tulee toinen lauma…
Ehkä puolensataa elefanttia tallustaa ylvään verkkaisesti suoraan meitä kohti, pikkuiset välillä juosta kipittäen aikuisten naaraiden vauhdissa.
Miksi minusta tuntuu, että tässä kulkee nyt enemmän vastauksia kuin pieni ihminen ehtii elämänsä aikana kysyä?
Vaikka paljon minäkin olen yrittänyt.
Majitu mpole – lempeät jättiläiset
Junamatka Nairobista Tsavon kansallispuiston kyljessä sijaitsevan Voin asemalle vei nelisen tuntia. Voissa liityimme Korbin-oppaan kokoamaan autoseurueeseen ja ajoimme vielä tunnin verran perille Taita Hillsin luonnonsuojelualueelle. Perillä meidät opastettiin mökkiimme, joka oli onnekkaasti rivin viimeinen: ikkunasta näkyi vain savanni.
Katselin maisemaa ja kuvittelin kaikki tyypit. Elefantit, puhvelit, sarvikuonot, leijonat, seeprat, kirahvit, antiloopit, apinat… Olisipa ihmeellistä, jos joku oikeasti tulisi. Hartaimmin toivoin näkeväni elefantteja.
Vierailin alkuvuodesta Nairobin kansallispuiston kyljessä sijaitsevassa elefanttien orpokodissa (koko tarina: Tembo mdogo…), mutta en ole nähnyt villejä elefantteja sen jälkeen, kun viimeksi kohtasimme Tansanian Manyarassa 13 vuotta sitten.
Tätä on melkein vaikea selittää. Elefantit vain tuottavat minulle kokovartalolumoutumisen. Ne ovat suuria, kauniita, viisaita, psykologisesti monimutkaisia, luonteikkaita, urheita, lempeitä ja huolehtivaisia. Vähän kuin ihmisiä, mutta ilman ihmisen huonoja puolia, joiden vuoksi me joudumme kivuliaisiin solmuihin itsemme kanssa ja joiden vuoksi maailmaa uhkaa lajikato ja elinympäristöjen tuhoutuminen.
Aikuisella elefantilla ei käytännössä ole (ihmisen lisäksi) luontaisia vihollisia. Eniten se häiriintyy vihlovaa ääntä pitävistä pikkueläimistä ja linnuista. Ääniherkkänä ymmärrän hyvin.
*
Elefanttilaumat ovat matriarkkojen johtamia naaraiden ja poikasten yhteisöjä. Jälkijoukoissa juomapaikalle saapuvat yksinäiset tai pienissä porukoissa kulkevat urokset. Bachelor partyt, kuten oppaamme Korbin asian ilmaisi.
Mieselefantit osallistuvat perhe-elämään oikeasti vain sillä yhdellä tavalla. Jaettu vanhemmuus on ehkä ainoa asia, jossa norsuilla voisi olla ihmisiltä oppimista. Tai vaikka leijonilta: isäleijonat vahtivat poikasia sillä aikaa, kun naaraat saalistavat.
Lazima kurudi – pakko palata
Ehkä noin vuosi sitten näin ensimmäisen kerran kuvia pilareiden päällä seisovista mökeistä ja villieläimistä juomassa vettä mökkien keskellä sijaitsevasta lammesta. Näky oli niin epätodellinen, että Taitasta ja Salt Lick Safari Lodgesta tuli minulle yksi niistä asioista.
En asu tässä maassa ikuisesti. En voi poistua ennen kuin olen nähnyt tuon.
Niitä asioita on paljon. Tiedän, etten pääse listaa edes puoliväliin, mutta ei se mitään. Palaamisen pakko tuntuu lohdulliselta.
Tulimme tänne kirjeenvaihtajan kanssa kahdeksi vuodeksi. Kolmannen vuoden mahdollisuus oli alun perin etäiseltä tuntuva sivulause, mutta jossain vaiheessa se muuttui todelliseksi kysymykseksi.
Mitä kolmas vuosi tarkoittaisi? Mitä antaisi? Mistä pakottaisi luopumaan? Mitä uusia kysymyksiä ja vaatimuksia esittäisi?
Tiivistän oman vastaukseni kaikkiin kysymyksiin: vaikka mitä. Ja kyllä, minulla niitä kysymyksiä on ollut enemmän kuin kirjeenvaihtajalla, mutta silti ne ovat tuntuneet läpeensä yhteisiltä.
Olen huono olemaan tällä tavalla ymmälläni. Jos johonkin itsessäni luotan, se on kyky tehdä päätöksiä. Suurimmat henkilökohtaiset valintani olen tehnyt intuitiolla ja hajuaistilla sekä rakkauden että työelämän markkinoilla. Vaikka aivan kaikki ei ole aina mennyt lopputulosmielessä täydellisesti, omia valintojani en ole epäillyt. Supervoimani on tietää, että tähän suuntaan mennään, tuli mitä tuli.
Yleensä.
Nyt ehdin jumittaa viikkokausia kestäneessä rationalisoinnin ja tunteiden pensassokkelossa, jossa ei ollut alkua eikä loppua, eikä kunnollista näkymää mihinkään suuntaan.
*
Salt Lick Lodgella ei oikein voi liikuskella mihinkään, koska kaikki näillä huudeilla eivät ole yhtä lempeitä kuin elefantit. (Tapasimme myös muun muassa puhveleita, onneksi aika kaukaa.)
Matkapakettiimme kuului kaksi game drivea, eläinsafaria: toinen illalla juuri ennen auringonlaskua ja toinen seuraavana aamuna auringon noustessa. Emme nähneet luonto-ohjelmien jännittäviä saalistuskohtauksia, vaan eläinten perusarkea. Enimmäkseen savannilla syödään, juodaan, kuljeskellaan ja kyhnytetään. Tunnelmaan on helppo mukautua, ottaa tartuntaa chillailevista eläimistä.
Aika pysähtyy, kiire poistuu.
Jossain vaiheessa huomaamme kaiken olevan selvää. Olemme saaneet elefanteilta myös viisaustartunnan.
Inajisikiaje – miltä se tuntuu?
How does it feel, not being able to cry?
Alkusyksyn toinen kantava teema on ollut se, että yksi asia johtaa toiseen. Norsujen tapaamisen jälkeisenä maanantaina minulla oli Nairobissa treffit Charlenen kanssa. Hän on traumaterapeutti. Törmäsin häneen tutustuttuani ensin juttukeikalla poikavankilassa taideterapeuttiin ja auttajaksi parantuneeseen entiseen rikolliseen, joita haastattelin myöhemmin lisää heidän terapiainstituuttinsa puutarhassa. Haastattelujen taustahälynä Charlene ja kumppanit luotsasivat puutarhassa taideterapiailtapäivää muistisairaille vanhuksille. Lopulta minäkin tanssin ja lauloin mummojen kanssa (ihanaa!) – ja päädyin juttelemaan Charlenen kanssa.
Hän katsoi minua pää kallellaan. Yleensä kun päätöksenteko on noin vaikeaa, se kertoo blokista tajunnan ja alitajunnan välillä, hän sanoi. Sinä tiedät jo vastauksesi, mutta syystä tai toisesta se ei pääse resistenssin läpi. Mutta siihen meillä on tietysti menetelmiä, hän sanoi.
Menetelmiä!
How, what?
Sovimme Charlenen kanssa treffit seuraavalle viikolle.
Kun sitten vihdoin palasin terapiapuutarhaan, norsut olivat jo hoitaneet asian ja päädyimme Charlenen kanssa muihin kysymyksiin. Kerroin aiemmista yrityksistäni löytää terapiatyyppisistä tilanteista apua. Siitä on ehkä vuosi, kun kovalla vaivalla etsin Väestöliiton sivuilta lupaavalta vaikuttavan henkilön, joka otti asiakkaita myös etävastaanotolle. Sessio ei ollut epämiellyttävä: henkilö oli viisas ja empaattinen, kyseli hyviä kysymyksiä. Ja siinä minä puhuin.
Jälkeenpäin ihmettelin, että mitähän iloa siitä oli. Kyllä minä puhua osaan! Olen liiankin pätevä keittiöpsykologi, varsinkin oman itseni suhteen, enkä tarvitse ammattiapua itsetutkiskeluihin.
Tarvitsen jonkun, joka katkaisee tämän virran. Jonkun, joka haastaa minut yli sen, mitä osaan.
Charlene haastoi.
Suljin silmäni ja otin vastaan kysymykset. Aina kun yritin aloittaa selittämisen, hän sanoi lempeästi: enough. Ja sitten hän kysyi, miltä se tuntuu.
Fear. Sorrow. Loneliness. Guilt.
How does it feel?
*
How would it feel to be reliefed? To be enough? To be free?
*
Can you feel what you’re doing right now?
How does it feel?
*
Lähdin puutarhasta kotiläksyineni. Taitan ja puutarhan yhteisvaikutus tuntui kuin olisin kerralla keventynyt parisataa kiloa.
You might find yourself crying for days now. You have some catching up to do.
