Muistan vielä alkushokin, kun olimme juuri muuttaneet kaupunkiin viime vuoden keväällä. Enkä ole vieläkään ihan tottunut.
Kun lähtee kotoa kävelemään lähikulmille, ei pääse koskaan kovin kauas kohtaamatta kerjäläislapsia. Jotkut ovat nälkäisen ja väsyneen oloisia, ja katseessa on jotain sameaa. Jotkut ovat vihaisia.
SELFISH, huusi yksi kerran perääni, kun ohitin hänet antamatta mitään. Itsekäs nainen.
Arvioiden mukaan Nairobin kaduilla elää noin 60 000 lasta, ja luku kasvaa. Koko Keniassa arvioidaan olevan 300 000 koditonta lasta.
Minua viisaammat ovat valistaneet, että valtaosa kerjäläislapsista tekee työtä jonkun muun piikkiin ja on suuri vaara, että rahallinen apu päätyy vääriin taskuihin. Siksi on fiksumpaa ostaa vaikka banaaniterttu.
Kotonani asuvalla kirjeenvaihtajalla oli kerran vaikuttava episodi yhden sinnikkään pojan kanssa. Aivan aluksi hän teki selväksi, että rahaa ei ole luvassa, mutta poika vain seurasi kintereillä, seurasi ja seurasi. Ei onnistu, luovuta jo, sanoi kirjeenvaihtaja. Rastaman never give up, sanoi käheä-ääninen, rähjäinen pikkusälli. Ja jatkoi. Ja jatkoi. Kunnes kirjeenvaihtaja osti hänelle banaanitertun. Poika otti banaanit ja jatkoi rahan pyytämistä. Ja jatkoi. Lopulta kirjeenvaihtaja uhkasi ottaa banaanit takaisin. Poika kirmasi pakoon ja mies oli vielä lähtevinään takaa-ajoon.
Banaaninmyyjää nauratti aika lailla ja meille jäi käyttöön hyvin moneen tilanteeseen sopiva slogan.
Rastaman never give up.
Oikeasti lause sekä naurattaa että itkettää.
Nämä lapset eivät anna periksi.
Mwanamke mzee – havaintoja peilistä ja kauempaa
Havahdun täällä usein siihen, että olen 20–30 vuotta vanhempi kuin muut ympärilläni.
Alkuun se hämmästytti. Miten tällaisesta tytönhuitukasta on yhtäkkiä tullut näin vanha? Mitä tapahtui, kuka minua löi?
Sitten katson peiliin (ja huokaan) ja tajuan. Täysin loogista. Minä olen elänyt kauan ja Afrikka on täynnä nuoria ihmisiä.
Kerrataanpa hieman lukuja.
Afrikan väestöstä yli puolet on alle 25-vuotiaita. Nuoruusennätystä pitää hallussaan länsiafrikkalainen Niger, jonka väestöstä puolet on alle 15-vuotiaita ja jossa jokainen nainen synnyttää keskimäärin 6,5 lasta.
Keniassa alle 18-vuotiaita on kolmasosa koko 55-miljoonaisesta porukasta. Keski-ikä on 20 vuotta ja 65 vuotta täyttäneitä on kolme prosenttia.
Vertailun vuoksi: Suomessa keski-ikä on lähes 45 vuotta ja 65 vuotta täyttäneitä on 23 prosenttia.
Numerot luikertelevat aivojen poimuihin etäisinä, mutta todellisuus ympäröi ihmistä joka päivä. Nuoressa maanosassa maisema on aidosti toisenlainen.
Watoto wapya – uusia vauvoja
Kävin pari viikkoa sitten Hope and Faith -orpokodissa, josta olen kertonut ensimmäisen kerran täällä. Marion Karimi oli viestitellyt ja kertonut, että lastenkotiin oli päätynyt yhtäkkiä monta uutta vauvaa. Pakkasin mukaan toivetuliaiset – äidinmaidonkorviketta, vaippoja ja kosteuspyyhkeitä – ja otin chapchapin eli pikkutaksin Jujaan. Matkalla juutuimme kerran syvälle mutaan, mutta tyhjään maalaismaisemaan ilmestyi hetkessä kaksi teinipoikaa, jotka ystävällisesti punnersivat auton kuiville.
Perillä juutuin heti pikkuisten huoneeseen. Marion piipahteli välillä, mutta neljästä pikkuvauvasta ja viidestä vähän isommasta huolehti käytännössä pari kymmenvuotiaan oloista tyttöä. Erittäin ammattitaitoisesti.
*
Tarinat ovat niitä tavallisia. Vauvat oli hylätty sairaalaan ja viranomaiset olivat ottaneet yhteyttä Marioniin. Hope and Faithissä vauvoille oli annettu kutsumanimet ja nyt parin kuukauden ikäiset Ruth, Gideon, Joy Peace ja Dorokas makoilivat porukalla isolla sängyllä.
Heidän rinnallaan viereisessä pinnasängyssä seisomista treenaillut Hannamari vaikutti melkein koululaiselta. Viime helmikuussa saapunut tyttö katsoi silmiin ja näytti siltä, että tietää kaikki maailman salaisuudet. (Voit lukea kahden Hannamarin tarinan viime helmikuulta.) Tämän tarinan pääkuvassa Hannamari on jo kahdeksan kuukauden ikäinen.
Pikkuisten läsnäolo toi mieleen omien lasten vauva-ajat. Minulla oli vain yksi vauva kerrallaan, mutta muistan molempien alkuhämärän kaiken nielevänä aikana, jolloin en ehtinyt tehdä yhtään mitään. Kumpikaan ei makoillut tyynesti tuntikausia kattoa katsellen. He olivat universumin keskipisteitä ja tiesivät sen – ja vaativat tilanteen mukaista palvelua.
Hope and Faithin vauvat tuntuvat nyt jo tietävän, että turha tässä on esittää kohtuuttomia vaatimuksia.
Jossain vaiheessa pikkuisten huoneeseen pujahtaa pihalta vähän isompia taaperoita. Haluavat syliin, halailevat ja hassuttelevat, eivätkä ikinä haluaisi lähteä sylistä pois.
Se, että taapero on ilman minkäänlaista empimisvaihetta valmis luottamaan paikalle pölähtäneeseen muukalaiseen, tuntuu hämmentävältä. Hyvältä ja pahalta yhtä aikaa. Läheisyydenkaipuu on niin väkevä, että millään muulla ei ole mitään väliä.
Silti tiedän, että Hope and Faithin lapset ovat kovin, kovin onnekkaita. Turvassa, kylläisiä ja puhtaita. He saavat niin paljon hoivaa ja huomiota kuin näissä olosuhteissa on mahdollista.
Pois lähteminen ei ollut helppoa, tälläkään kertaa.
Mama wadogo – pieniä äitejä
Alun perin Marion perusti Hope and Faith hylätyille vammaisille lapsille, mutta kaikki uudet tulokkaat eivät ole vammaisia. Vain hylättyjä, syystä tai toisesta.
En muista, missä vaiheessa tajusin, että Kenia on täynnä orpokoteja ja lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa. Maa on myös täynnä erilaisia järjestöjä ja hyväntekeväisyystoimijoita, joilla on omat orpokotiprojektinsa.
Jokaisen lapsen tarina on omanlaisensa, mutta joitain taustatekijöitä voi purkaa.
Noin 15 prosenttia kenialaisista tytöistä tulee raskaaksi ennen täysi-ikäisyyttä. Kiberalaistaustaisen valokuvaajaystäväni Brian Otienon kuvatarina Little Moms of Kibera kertoo itäisen Afrikan suurimmasta slummista, jossa neljäsosa 15–19-vuotiaista tytöistä on äitejä. Kolmasosa tyttöäideistä jättää koulun kesken lapsen myötä.
Joka kuudes kenialainen tyttö kokee alaikäisenä seksuaalista hyväksikäyttöä. Tekijät ovat useimmiten oman perheen tai lähisuvun miehiä. Olin vastikään jutunteossa Mary Faith Centre -turvakodissa, jossa juuri nyt nuorimmat äidit olivat 13-vuotiaita. Yksi oli synnyttänyt lapsen omalle isälleen, toinen odotti lasta opettajalleen. (Maailman Kuvalehden juttu: Salaisuus, jonka jakaa joka kuudes…)
Turvakodin perustajan Mary Faithin tytär Esther Muthee kiteytti asian musertavasti: ”Afrikkalaisessa kontekstissa on syvään juurtunut perinne, jonka mukaan lapsilla ei ole oikeuksia. He ovat työvoimaa, jonka kuuluu tehdä mitä käsketään ja jota voi kohdella miten vain.”
Noin puolet kaikista kenialaislapsista kokee fyysistä väkivaltaa – pojat hieman enemmän kuin tytöt.
Jos kirjoitan tähän tarinaan vielä yhden numeron, muutun ehkä Risto Isomäeksi (oi, se olisi varmasti huikean mielenkiintoista!), mutta eiköhän asia ole jo tullut selväksi. Täällä on todella paljon lapsia ja nuoria, joiden asiat ovat todella huonosti.
Wacha watoto waseme – antaa lasten kertoa
Tarinankerronta on vaativa laji, monella tavalla. Ehkä vaikein juttu on homman takana lymyävä piilovaatimus: jokaisen tarinan takana on aina monta muuta tarinaa – yhtä lailla Pohjantähden alla ja täällä päiväntasaajalla.
Aina kun kertoo jotain, jättää kertomatta kaiken muun. Asioita, jotka toisivat kuvaan toisenlaista valoa tai suorastaan ristiriitaista tietoa. Pelkästään faktat ovat usein tulkinnanvaraisia (varsinkin päiväntasaajalla!), puhumattakaan vielä venyvämmistä asioista.
Tämän ymmärtäminen on melkein lamauttavaa, mutta yritän kaivaa siitä myös jotain lohdullista. Yritän ajatella, että aika pitkälle riittää, kun on tietoinen siitä, että jokainen sana ja lause on valinta. Ja että yrittää tehdä valintansa kestävällä tavalla. Että kantaa vastuun valinnoistaan – mitä vastuu kulloinkin tarkoittaakaan. Ja ennen kaikkea muistaa, että melkein jokaisen synkän tarinan takana on myös iloa.
Myös tämän tarinan takana on paljon muuta – sellaista, mille en edes löydä sanoja. Tänään marraskuun 20. päivä on kansainvälinen lasten oikeuksien päivä. Antaa lasten itse kertoa.
Afrikan slummit ja köyhät kylät ovat täynnä tanssivia lapsia. Yksi ikonisimmista ja parhaiten tallennetuista porukoista on ugandalainen Ghetto Kids. He kertovat sen, mihin sanat ja numerot eivät pysty:
*
PS1. Tänä syksynä on satanut enemmän kuin koskaan meidän aikanamme, vaikka syksyn sadekauden pitäisi olla ”lyhyt sadekausi”. Monta tarinaa siinäkin. Sade tuo helpotusta vuosien kuivuuden aiheuttamaan ruokakriisiin. Se on tuonut itäiseen Afrikkaan myös tulvia, joissa on kuollut (ainakin) kymmeniä ihmisiä ja jotka ovat jättäneet kodittomaksi satoja tuhansia. Se on myös palauttanut mustasilmäsusannat Karuran metsään.
*
PS2. Lopuksi vielä painokas leffavinkki. Näin äskettäin elokuvateatterissa ravistelevan, palkitun elokuvan, joka on nyt kokonaan nähtävissä Youtubessa: Bobi Wine: The People’s President. Dokumentti (2022) kertoo Kenian naapurimaan Ugandan karusta poliittisesta todellisuudesta ja miehestä, joka nousi musiikin voimalla vastustamaan itsevaltaisen presidenttivaari Yoweri Musevenin hallintoa. Ja maksaa siitä kovaa hintaa. Dokumentti on ääniä, värejä ja hajuja myöten niin hyvin tehty, että jos ei voi olla Afrikassa, leffailta on toiseksi paras vaihtoehto.
EDIT! Juuri saamamme tiedon mukaan dokumentti ei näy Suomessa, ilmeisesti Youtuben aluerajoitusten vuoksi. Jätän tämän kuitenkin tähän, koska tilastojen valossa blogia luetaan eri puolilla maailmaa.
