Jo on aikakin. Blogiparka on ollut viime aikoina lähes hunningolla tämän täyteläisen elämän keskellä.
Koko hommaan ryhtyessäni lupasin (etenkin itselleni), että kirjoittaisin johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti: usein tai harvoin, tilanteen ja pystymisen mukaan (Nimen löytäminen). Silti tämä rytmihäiriö vähän koettelee elimistöä.
Mihin aika on sitten mennyt?
- Sekalaiseen arkielon rakenteluun, edelleen. Mitä pitää tehdä, kun törkeän taitava moottoripyörävaras nappaa puhelimen kädestä? (Kaverin puolesta kysyn, omaa vuoroani peläten.) Mitä pitää vielä tehdä, että oleskelustatukseni olisi Kenian viranomaisten silmissä selkeä? Mistä voi ostaa tärpättiä? Patakintaat?
- Presidentinvaalien epäselvän jälkitilan ymmärtämiseen ja myötäelämiseen. Vaikea selittää, miksi se vie niin paljon aikaa, mutta se vie.
- Työprojekteihin ja kaikenlaiseen yllättävään, mikä niitä edeltää ja mitä niistä seuraa. Olen esimerkiksi etsinyt ja löytänyt kenialaisia juoksijoita, ja tullut pohtineeksi urheilijoihin kohdistuvaa isänmaallisuuden vaatimusta ja sen huojuvia kehyksiä. Olen miettinyt Venäjän läsnäoloa Afrikassa ja uutta maailmanjärjestystä, joka ei varsinaisesti näy, mutta väreilee sakeana ilmassa. Olen selvitellyt, miten voisi taikoa tuhansia euroja maksavan vedensuodattimen erään hylättyjen vammaisten lasten lastenkodin kaivoon. (Ripottelen näistä kaikista aikanaan linkkejä tänne, kunhan juttuja julkaistaan eri medioissa.)
- Muihin aivan laillisiin asioihin.
Ninafikiri – minun mielestäni…
Vaalipäivästä (9.8.) on nyt kaksi viikkoa ja epäselvä tilanne jatkuu. Näin tämä täällä käy:
Ensin julkaistaan äänestyspaikkakohtaiset tulokset ja sitten fyysiset äänisaaliit toimitetaan piirikohtaisten keskusten kautta valtakunnalliseen Bomasin laskentakeskukseen prosessin finaalivaiheeseen, jota eri ehdokkaiden edustajat vahtivat herkeämättä. Samaan aikaan eri mediat laskevat yhteen 46 000 äänestyspaikan ääniä ja julkaisevat keskenään ristiriitaisia väliaikatietoja. Päivät kuluvat. Aina kun avaan television, löydän Bomasista suoraa lähetystä joltain kanavalta. Salissa puidaan välillä nyrkkiä ja käytetään kovia sanoja, mutta laskenta jatkuu, jatkuu ja jatkuu.
Kuudentena päivänä kansalle kerrotaan, että vaalitulos julkistetaan kello 15. We must embrace democracy, laskentakeskuksessa lauletaan ja tanssitaan. Tunnit kuluvat. Lisää laulua ja tanssia, myös irtotietoa pisara kerrallaan. Vaalikomissio on jakautunut kahtia, osa ei hyväksy tulosta. Iltakuuden maissa tulos kuitenkin julistetaan: itsenäisen Kenian viidenneksi presidentiksi on valittu 50,5 % äänipotilla William Ruto, köyhyydestä ponnistanut vauras mies (linkki vie Ylen uutiseen).
Seuraavana päivänä jo viidennen kerran presidentinvaaleissa toiseksi jäänyt Raila Odinga ilmoittaa, ettei hyväksy vaalitulosta.
Ne vaalikomission jäsenet, jotka sanoutuivat irti tuloksesta, kertovat tulokseen sisältyvästä ”matemaattisesta absurditeetista”. Väitteen tueksi esitetty laskutoimitus osoittautuu vielä samana päivänä vähintään yhtä absurdiksi.
Muitakin väitteitä on.
Maanantaina 22.8. klo 14 umpeutuu seitsemän vuorokauden määräaika, jonka kuluessa tulee jättää korkeimpaan oikeuteen valitus vaalituloksesta. Raila ”Baba” Odingan kannattajat saapuvat joukolla Milimani Law Courts -rakennuksen edustalle, kun Baba jättää valituksensa ja sen liitteet: kuorma-autollisen todistusaineistoa pakattuna 39 pahvilaatikkoon.
Ameiba kura wetu! Hän (William Ruto) on varastanut meidän äänemme. Hakuna Kenya bila Odinga! Ei Keniaa ilman Odingaa. Näiden ihmisten mielestä Ruto ei ole kansan valitsema presidentti. Ruto on diktaattori Moin oppilas, diktaattori itsekin. Tuhoaa sananvapauden, ostaa opposition…
Ja yhtä painavia argumentteja olen kohdannut Ruton puolesta. Ihmiset ylistävät Jumalan miestä, joka – toisin kuin Odinga – tulee vanhojen valtadynastioiden ulkopuolelta ja on pienen ihmisen puolella.
Oma arvioni vaalituloksesta kiteytyy (valvomattomaan) laskutoimitukseen: joka toinen vastaantulija kannattaa joka toista ehdokasta.
Kaikilla on mielipide. Kadunlakaisija kantaa huolta ulkomaanvelasta ja kadunvarsikauppias kritisoi elinkustannusten nousua. Kaiken läpäisevä poliittinen tietoisuus saa meidät suomalaiset vaikuttamaan… oudoilta.
Tuntuisi todella hankalalta selittää täällä ihmisille, että koko Suomi on poissa tolaltaan, koska pääministeri on laulanut ja tanssinut. Että ainakin näin matkan päästä se vaikuttaisi olevan ainoa asia, josta ihmiset Suomessa ilmaisevat mielipiteitään.
Ei kukaan ymmärtäisi, ei mitenkään.
Edelleen ajattelen, että ihmiset ovat syvätasolla aika samanlaisia joka puolella maailmaa, mutta sitten on näitä perustavanlaatuisia pintaeroja. Esimerkiksi tämä: täällä aivan kaikki ihmiset saavat laulaa ja tanssia.
Kaikilla on mielipide, mutta molemmissa leireissä olen tavannut vain ihmisiä, jotka toivovat, että tämä loputon poikkeustila – ensin covid, sitten presidenttihässäkkä – menisi vihdoin ohi ja ihmiset saisivat elää ja tehdä työtään rauhassa. Ilman pelkoa väkivaltaisuuksista.
Vaalien jälkeen elämä on toki lipunut päivä päivältä kohti normaalia. Useimmat lapset ovat palanneet kouluun ja useimmat kaupat ovat melkein normaalisti auki. Kuitenkin ihmiset ovat yhä varpaillaan ja Nairobi on tavallista tyhjempi.
Ristiriita vie aivot solmuun. Katselen usein pimeän laskeuduttua parvekkeelta aavemaisen hiljaista kaupunkia. Tyhjyys on pelon merkki, tai ainakin vähän pelottavaa.
Korkeimman oikeuden on tehtävä ratkaisunsa kahden viikon määräajan kuluessa. Se on levottomuuksien kannalta seuraava vaaran paikka.
Kun Baba ja väkijoukot ovat kadonneet, tapaan Milimani Law Courtsin edustalla kolme parikymppistä oikeustieteen opiskelijaa. Heilläkin on omat presidenttisuosikkinsa, mutta silti heille oman ehdokkaan menestystä tärkeämpää on se, että totuus ja oikeusjärjestelmä voittavat.
Tucheze kidogo – tanssitaas vähän
Niistä aivan laillisista asioista vielä. Kyllä, pieni ripaus aikaa on mennyt myös tanssiin. Vihdoinkin. Jo keväällä bongasimme Dance Centre Kenyan viikko-ohjelmasta afrikkalaisen tanssin tunnit, mutta aloittaminen aina estyi milloin mistäkin syystä. Nyt pääsimme perille.
Ryhmätunnit alkavat vasta syyskuussa, mutta opettaja Alvin antaa irtotunteja jo nyt.
”Haluatteko oppia vakavasti vai vain pitää hauskaa”, hän kysyi ensimmäisen tunnin alussa.
Voisiko ne yhdistää, kysyin.
Voi, Alvin sanoi. Ja sitten mentiin.
Tuntien rakenne on ilmeisesti aina suurin piirtein sama. Ensin lämmittelyä ja pieniä voimaharjoituksia, sitten koordinaatiota herätteleviä askelsarjoja, ja sitten asiaan: koreografioita eri puolilta Afrikkaa. Ensimmäisellä tunnilla otimme alustavasti haltuun yli minuutin pätkän kongolaista lingalaa, ja se oli vakavasti ja syvällisesti hauskaa. Toisella tunnilla lingalaan tuli minuutti lisää. Nyt siis kasassa pari minuuttia aivan hulvatonta irrottelua ja lasken päiviä seuraaviin minuutteihin.
Anteeksi jos jankutan, mutta nyt on pakko osallistua Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun tämän verran. Tanssi elvyttää. Tanssi hoitaa. Tanssi auttaa jaksamaan.
Jos pääministeri, joka hoitanut hommansa historiallisen taitavasti läpi koko myrskyisän hallituskauden, saa tanssista jotain apua, antakaa hänen tanssia.
Antakaa.
Ei. Se ei ole Suomelle mainehaitta, vaan mainehaittapuhe on.
(Pääministerin arvostelykyvyttömiltä perskärpäsiltä toki ottaisin puhelimet pois, mutta se on eri asia.)
Bora mpesa mfukoni – kunhan taskussa on rahaa
Ajoimme eilen juttukeikalta Ngongista reittiä, joka tarjoili kilometritolkulla perikenialaista tienvarsikauppaa kauneimmillaan. Koreja, ruukkuja, huonekaluja, lasten liukumäkiä, metalliesineitä, vaatteita, laukkuja, hattuja, hedelmiä, kibanda-katukeittiöitä ja chapati-leivän paistajia…
Every hustler matters, kuten presidentiksi valittu (kunnes toisin todistetaan) William Ruto vaalikampanjassaan toisteli. Tienvarsiyrittäjiä kutsutaan hustlereiksi tai jua kali (kuuma aurinko) -yrittäjiksi, nimiä riittää.
Kazi ni kazi, bora mpesa mfukoni, totesi autokuskimme. Työ kuin työ, kunhan taskussa on rahaa. Hän lisäsi, että uutteran ”häsläyksen” takia Keniassa on harvinaisen vähän niin sanottua työttömyyttä. Kaikki keräävät roposensa jostain, tavalla tai toisella.
Ja sitten – keskellä lavingtonilaista risteystä – tapahtuu klassikko. Poliisi pysäyttää meidät, hyppää kyytiin ja käskee ajaa sivuun. Asiansa on villin mielivaltainen: ajoimme suoraan, vaikka olimme ”kääntyvien kaistalla”. (Ettepä tiedä, miten vitsikkäältä lause tuntuu näillä kaduilla.) Keskustelua, kiivasta väittelyä. Poliisi pyytää tuhatta shillinkiä (noin kahdeksan euroa), omaan taskuunsa. Jos emme anna, poliisi antaa lähetteen liikenneoikeuteen, jossa kuluisi aikaa ja saattaisi rapsahtaa kymmenkertainen sakko – Kenian viranomaisten taskuun. Keskustelua, väittelyä.
Annamme 500 shillinkiä, matka jatkuu.
Bora mpesa mfukoni. Tulipas nairobilainen olo.
*
Kuvat väkijoukosta oikeustalolla ja lounashetkestä otti Pasi Toivonen.
*
Lisäys (14.10.2022): Juttumatkasta Ngongiin syntyi Maailman Kuvalehteen tarina Tegla Loroupesta ja hänen kovemmasta kestävyyslajistaan, rauhantyöstä. Linkki vie juttuun: Maailmanennätysjuoksija Tegla Loroupe perusti rauhanjuoksut, orpokodin ja koulun – pian keskenään vihamielisten heimojen soturit halasivat toisiaan
Comments
Comments are closed.