Aika kuluu lentämällä. Päivät, viikot, kuukaudet työntävät eteenpäin, hetki hetkeltä lähemmäs vuodenvaihdetta ja sitten kevättä ja lopulta paluuta Suomeen. Ja mitä todellisemmaksi paluu käy, sitä epätodellisemmalta se tuntuu.
Kaikki muuttuu.
Suomi ei ole enää sama, josta lähdin. Minä en ole sama, joka lähti.
Olen oppinut paljon maailmasta ja vielä enemmän omasta resilienssistäni. Vahvoista ja heikoista kohdistani.
Lupaan nyt teille ja itselleni: ennen kuin lähden, teen listan asioista, jotka haluan muistaa ja ottaa mukaan. Lupaan myös, että siitä tulee vähemmän random kuin tämä, jonka nyt aion tehdä.
Tässä satunnainen kokoelma viime aikojen kommelluksia, joiden ei voisi kuvitella tapahtuvan Suomessa.
Saa nne – neljä lippua, neljä tuntia
Ostan neljä menolippua Mombasan junaan ja aikaa kuluu eri vaiheet yhteen laskien noin neljä tuntia. Pari tuntia vähemmän kuin itse junamatkaan.
Ensin täytän nettilomakkeeseen matkustajien ID- tai passinumerot, sukupuolet, mummon serkun kaimat ja mitä niitä on, ja maksan liput klikkaamalla Mpesa-sovellusta: 18 000 shillinkiä eli 107 euroa. Sitten tyhjyys. Ei junalippua, ei minkäänlaista varmistusviestiä, jotka olen aiemmilla kerroilla saanut junalippuja ostaessani.
Soitto asiakaspalveluun. Kahlaan yli näppäile sitä ja sitä -viidakon, kuuntelen odottelumusiikkia pienen ikuisuuden. Lopulta ystävällinen mies, kovin pahoillaan. Me vasta kehitämme järjestelmiämme ja joskus confirmation ei tule perille. Silloin täytyy mennä Nairobi Terminus -asemalle, näyttää sähköisen Mpesa-kuitin numerosarjaa ja pyytää asiakaspalvelijaa printtamaan junaliput.
Really? (Huohotusta pidätellen.) Enkö voisi lähettää kuittia sinulle? Mahdotonta, valitettavasti.
Ja voiko tämän tehdä lähtöaamuna, kun muutenkin on Terminuksessa? Ehkä, mutta ehkä olisi parasta tehdä etukäteen, kun voi tulla yllätyksiä ja lähtötilanteissa asiakaspalvelun jonot ovat todella pitkät.
Ja voisiko tämän tehdä keskustassa, Nairobi Railway Stationilla? Ei, vain Terminuksessa käsitellään Madaraga Express -kaukojuna-asioita.
Hengitän.
Seuraavana päivänä ajan ruuhkien läpi 20 kilometriä kotoa Terminukseen. Olen ajoittanut retken kauas junien lähtöajoista, mutta jonotan tiskille yli puoli tuntia. Lopulta tulee minun vuoroni ja ystävällinen nainen printtaa ja ojentaa liput lasin takaa – niin ykskaks nopeasti, että melkein tekee mieli väittää vastaan.
Katson ympärilleni ja tajuan, että tämä kaikki on muiden mielestä aivan normaalia.
Kotimatkalla ihmettelen, mihin murhanhimo katosi, kun nyt vain naurattaa.
Fanana – samannäköisiä ihmisiä
”En vain mitenkään erota teitä toisistanne, kun olette kaikki niin samannäköisiä”, tunnustaa tarjoilija onnettomana.
Keniansuomalaisten porukka on kokoontunut pikkujouluun soman ravintolan puutarhaan Nairobin Westlandsissa. Ison seurueen varaus on tehty jo viikkoja aiemmin ja edellisenä iltana on käyty vielä varmistuskeskustelu puhelimessa. Kun pikkujouluilta koittaa, ainoa työvuoroon määrätty tarjoilija on kauhuissaan: seurue on täysi yllätys, illan piti olla hiljainen. Ainoa kokki panee parastaan ja lopulta tarjoilija saa kiikutettua ruuat (melkein) kaikille samannäköisille ihmisille.
Minulle ojennetaan 40-vuotiaan miehen tilaama annos.
Ilta on rattoisa!
Suluhisho la ndani – paikallinen sopiminen
Suomi on sulkenut kahdeksi viikoksi kaikki itärajan rajanylityspaikat. Samalla rajavartiolaitos on lisännyt itärajan vartiointia, jotta laittomia maahantuloja ei tapahtuisi maastoreittejä tai pikkuteitä pitkin.
Hakematta tulee mieleen eräs nimeltä mainitsematon kirjeenvaihtaja, ihan hiljattain.
Hän päätyi reippaaseen seurueeseen, joka matkasi pikkupakulla 14 tuntia Nairobista Jinjaan, yli Kenian ja Ugandan välisen rajan. Aamuyöllä rajan lähestyessä yksi matkustajista tajusi unohtaneensa henkilökorttinsa kotiin. Oli muutettava reittisuunnitelmaa ja mentävä yli pikkuteitä pitkin.
Kenian puolella rajaa maissipellolla päivysti paikallispoliisi, joka oli valmis kohtuuhintaiseen kaupantekoon. Ugandan puolella seurue ehti jo tuulettaa onnistumistaan – ja seuraavassa mutkassa odottivat ugandalaiset rajapoliisit. Tällä kertaa neuvottelut kestivät kauemmin. Oli löydettävä ”local solution”.
Ja ainahan se löytyy, muutaman kymmenen dollarin hintaan.
Perillä seurasi joitain kommelluksia, jotka johtuivat rajamuodollisuuksien yhteydessä annettavien leimojen puuttumisesta. Paperittomat maahanmuuttajat löysivät kuitenkin pulmatilanteisiin lisää paikallisia ratkaisuja.
Paluumatkalla rajanylitys sujui samaa reittiä, ongelmitta. Kävi ilmi, että local solution sisälsi menopaluun.
Nimeltä mainitsemattoman seurueen matkasta voi lukea myös täältä (linkki vie Ylen sivuille).
Angalia – katsopa tuota
Piipahdimme vastikään kirjeenvaihtajan ja parin suomalaisystävän kanssa Kiberassa tapaamassa David Avidoa, jonka tarinan kirjoitin hiljattain Me Naisiin.
Tapaamisen jälkeen odottelemme kadulla uberia, kun ohitsemme kävelee nuori isä, joka kantaa sylissään alle yksivuotiasta söpöliiniä. Mies pysähtyy kohdallamme ja sanoo tyttärelleen: katso, siinä on mzungu, valkonaama.
Valkonaama höpsöttelee söpöliinille asianmukaisesti.
Olen usein Suomessa väsynyt siihen, miten jotkut määrittelevät ihmisiä ihonvärin tai ”rodun” mukaan. Se on tuntunut väärältä, vieraannuttavalta ja keinotekoiselta. Kuitenkin me kaikki – koko ihmislaji – polveudumme samoista esivanhemmista, samasta alkukodista ihan näiltä kulmilta. (Linkki vie blogiini, jossa mietin ihmisen ilmestymistä maailmaan.)
Isä käy meidät läpi yksi kerrallaan. Katso, siinäkin on valkonaama. Tytärtä ujostuttaa, ja kiinnostaa. Outoja ovat, hän näyttää ajattelevan. Mutta ehkä ihmisiä kuitenkin.
Ihonväri kantaa mukanaan vuosisataisia valtasuhteita, piilomerkityksiä, kuulumista ja ei-kuulumista. Ja joskus se on vain lapselle esiteltävä tosiasia.
Ajatteles tyttö, tämmöistäkin maailmassa on.
Kierroksen jälkeen isä ja tytär jatkavat matkaa hyväntuulisina, me jäämme odottamaan taksia.
Ahadi – vielä yksi lupaus
Sitten on vielä lista asioista, jotka haluaisin ehtiä tehdä täällä ennen kuin on lähdettävä. Yksi hupsuimmista liittyy tanssiin.
Instagram-seuraajani tietävät, että tanssin aika paljon. Tanssivideoita syntyy 2–3 iltana viikossa, jos työ- tai muut kiireet eivät sotke aikatauluja. Viime aikoina eivät ole sotkeneet, sillä töitä on ollut vaihteeksi vähän vähemmän.
Torjun tanssimalla myös eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta, jollaista en ole koskaan Suomessa päässyt tai joutunut tuntemaan. Täällä se on tullut tutuksi, tavallaan myös ystäväksi. Mutta onhan rakkaissakin ystävissä omat pimeät puolensa.
Tiistaitunneille en ole ikinä uskaltautunut, sillä silloin tanssii intermediate level. Eli vaikeampia ja nopeampia rytmityksiä, vaativampia koreografioita.
Mutta koska aika lentää, on pakko vain yrittää – ennen kuin kaikki ohi.
Marraskuun viimeisenä tiistaina sitten menin.
Minua oli varoitettu, mutta silti se oli pieni järkytys. Haparoin läpi kaksituntisen muiden mukana, aivot savuten.
Kun sessio oli ohi, tunsin helpotusta henkiinjäämisestä. Sitten videot alkoivat ropsahdella Whatsapp-ryhmään. Kuudesta versiosta yhdessä saan vietyä koreografian läpi ilman suoranaista möhlimistä, mutta siinäkin erotun joukosta: olen se epävarmasti liikehtivä täti, joka tuijottaa lattiaa huolestuneen näköisenä.
Sitä videota ei löydy Insta-kanavaltani.
Palaan resilienssiin ja oppimiseen, teen vielä yhden lupauksen.
Ennen kuin kaikki on ohi laitan instaan myös tiistaitunnilla kuvatun videon.
*
Ennen kevättä tulee onneksi joulu. Ja lapset tulevat.
Watu wazima, sanon täällä aina, kun ihmiset kysyvät lapsistani. Aikuisia ihmisiä. Mutta minulle lapsia, rakkaita pikkuisia jättiläisiä.
Suunnitelmissa on kaikenlaista, junaliputkin tulevat käyttöön…
Enää parikymmentä päivää.
